Piski: Joutomaa

Wood Productions

Tamperelainen Piski on nimeään myöten sympaattinen yhtye. Monissa ryhmissä ansioituneiden konkareiden muodostama porukka vaikuttaa kuitenkin jonkin sortin sisäpiirivitsiltä. Toisaalta vakavan ja hauskan rajan määrittely tuntuu olevan Piskin tarkoituskin. Yhtyeen musiikki on kuin räätälöity soitettavaksi taannoiseen Yö linjalla -radio-ohjelman masentuneiden ja samalla koomisten puheluiden välille. Joutomaalla Piski kuullostaa juopuneelta Aknestikilta tai Dave Lindholmilta mestarin kepeimpinä hetkinä. Yhtyeen sointi on kohteliaan akustinen. Bändikomboa maustavat viulu, mandoliini ja nokkahuilu luovat mukavaa irkkutunnelmaa. Kappaleet ovat sävellyksellisesti yksinkertaista peruskamaa, eivätkä tarjoa suurempia yllätyksiä. Taivas- ja Sitten, sen jälkeen ja myöhemmin-kappaleissa on aineksia pieniksi hiteiksi kertosäkeidensä ansioista mikäli ne löytävà 4t tiensä radiosoittoon. Molempien sanoitukset ja jälkimmäisen lopussa kuultavat mahtiaplodit alleviivaavat yhtyeen itseironista suhtautumista musiikkiinsa. Ja pakko on huomauttaa, että Polku -kappaleen aloittava simppeli kitara -riffi on pöllitty R.E.M.-yhtyeen unohdetusta Bang And Blame-hitistä, joskin sen voi ohittaa vain pienenä kuriositeettinä. Musiikin tuttuuden vuoksi huomio kiinnittyy Suihkosen oivaltaviin teksteihin. Ne kertovat suomirockin kontekstissa tuoreella ja hauskalla tavalla miehisyydestä, erilaisista elämäntavan mahdollisuuksista ja estyneisyydestä.

Nokkamies Kari Suihkonen ei ole laulajana kovinkaan ilmeikäs. Hänen laulamisensa kuullostaa kireältä ja pakotetulta. Hieman korkeampi rekisteri ja ajoittainen revittely voisivat korjata ongelman. Kiekosta tulee myös kokonaisuutena mieleen, että sen tekijät eivät ole asettaneet rimaa tarpeeksi korkealle, sillä potentiaalista ei ole puutetta. Tämä ilmenee muun muassa siten, että kappaleet on sovitettu mielikuvituksettomasti, ja ne kuullostavat usein vain läpisoitetuilta ilman suurempaa antaumusta. Yhtye ei myöskään omaa sellaista bändisoundia, joka erottaisi sen muista suomirockin graniittiin nimensä haluavista yhtyeistä. Tamperelainen sukulaisyhtye Puk kyntää samaa maata huomattavasti paremmin tuloksin. Sellainen helpostilähestyttävyys, joka Piskin musiikista välittyy on viihdyttävää, ja se siivittäisi epäilemättä elävänä esitettynä oivasti oluen nauttimista, mutta levyltä kuultuna se ei tarjoa kovinkaan suuria elämyksiä.