Witchcraft: Firewood

Rise Above Records

Debyytillään retroilun jaloa taitoa esitellyt ruotsalainen Witchcraft on pukannut ulos toisen albuminsa. Varsinkin soundien puolesta 70-luvulta ammentavaa Sabbathmaista voimabluesia vääntävä yhtye tituleeraa itse musiikkiaan doomrockiksi, mikä onkin tässä tapauksessa kohtuullisen pätevä genreluonnehdinta. Riffejä juntataan hieman viipyilevästi ja hartaudella, mutta touhua ei ole ylenpalttisella raskaudella kuitenkaan pilattu, melkeinpä päinvastoin. Ensimmäisen levyn varsin suoraviivaisesta retroilusta on tosin siirrytty soundien puolesta ja hieman ehkä musiikillisestikin enemmän kohti nykyaikaa.

Levy potkaistaan reippaasti liikkelle Chylde of Firella, mutta jo toisena kuultava If Wishes Were Horses alkaa tökkiä jo pahemman kerran. Laulaja Magnus Pelanderilla on kieltämättä julman hieno lauluääni, mutta välillä biisit huseeraavat kuitenkin aivan liikaa sen varassa. Miehen mylvintä alkaa kyllästyttää nopeasti parissa muussakin biisissä. Varsinkin neljäntenä kuultava Wooden Cross (I Can´t Wake the Dead) on tässä suhteessa erittäin tuskainen kuunneltava. Parhaiten toimivatkin ne biisit joilla Pelander ei yritä ottaa liian suurta roolia. Instrumentaaliosuudet ovat useimmiten ihan onnistuneita, vaikka niitä kieltämättä vaivaakin välillä jonkinlainen äärimmilleen viety minimalistisuus. Instrumenttien puolesta kuullaan lähinnä kitaraa, bassoa ja rumpuja, ja varsinkin levyn loppupuolella tämä linja alkaa jo hieman tökkiä. Onneksi loppupuolella kuultava, akustista synkistelyä ja tyylikkäitä riffejä tarjoileva Sorrow Evoker tuo sentään hieman helpotusta tähän ahdinkoon. Kyseinen biisi on muutenkin ehdottomasti levyn valovoimaisin esitys. Muista onnistuneista kipaleista voisi mainita kolmantena kuultavan kepeän Mr. Hazen joka todistaa että Witchcraft kykenee tekemään tyylillisesti varsin monimuotoista musiikkiä, sekä päätösraidan Attention! jossa Pelanderin Glenn Danzig -tyylinen vokalointi toimii mainiosti.

Witchcraftin kakkoslevy jättää jälkeensä hieman tyhjän olon. Soundillisesti ja tuotannollisesti levy on kyllä huippuluokkaa, mutta biisit eivät vaan ole kaikilta osin kovin onnistuneita. Kokonaisuutena suurin ongelma levyllä on ehdottomasti se, että se ei oikein tiedä mitä olla. Levyltä ei oikein löydy 70-lukulaista jähmeää monumentaalisuutta ja luovaa hulluutta kuin hetkittäin. Toisaalta eipä sieltä oikein löydy juurikaan sellaista suoraviivaisuutta tai tarttuvuuttakaan joka vetäisi tämän tekeleen kuiville. Toisaalta jos debyytti kolahti, niin kyllä tämä uutukainenkin kannattaa toki katsastaa. Ei tämä levy silti mitenkään valtavan kaukana debyytin tunnelmista seilaile ja puutteistaankin huolimatta sitä kuitenkin pystyy itkemättä kuuntelemaan.