Uaral: Sounds Of Pain

Lost Horizon

Chile ei ole ehkä niitä kaikkein perinteisimpiä metallimusiikin maita, mutta tuolta maailman toiselta laidalta kotoisin oleva Uaral yrittää muuttaa tätä yleistä käsitystä Sounds Of Pain debyyttipitkäsoitollaan. Levyn komeat digipak-kannet sisältävät kaikki tarvittavat ”pakolliset kuviot”, eli kovin on synkkää ja mustavalkoista, mutta miten on itse musiikin laita?

Kuten maanmiehensä Mar De Grises, myös Uaral liikkuu doomin synkillä ja lohduttomilla kentillä. Tosin Uaral vie seesteisyyden, rauhallisuuden ja loputtomassa surussa piehtarointinsa vielä huomattavasti pidemmälle. Äänimaisema rakentuukin monella raidalla verkkaisesti, eikä rajuja kliimaksikohtia juuri löydy. Kauneus yhdistetään musertavaan suruun upeasti soivilla akustisilla kitaroilla sekä huiluilla, joita vokalistin valitukset, murinat, örinät ja hetkelliset melodiset osuudet värittävät. Rummut ja sähköiset soittimet pysyvät suurimmaksi osaksi taustalla, ja vain Eternal Beauty Of The Treesin kaltaisilla harvoilla irroittelukohdilla ne pääsevät jyräämään kunnolla.

Kuten arvata saattaa Uaralin musiikkia kuunnellessa nousee väistämättä mieleen sellainen nimi kuin Opeth, joka on varmasti tuttu tekijöillekin. Ei siinä mitään, sillä tällaisen rauhallisemman ja eteerisemmän doomin kentillä on yllin kyllin tilaa uusillekin yrittäjille, mutta hetkittäin oppipojat kuulostavat häiritsevissä määrin mestareiltaan. Toinen negatiivinen tekijä on se, että vokalistin sinänsä kunnioitettavaa matalakorina kykyä käytetään aivan liikaa. Pisteet siitä, että mies pystyy kuulostamaan erehdyttävästi viemäriltä johon on juuri kaadettu pullollinen Kodin Putkimiestä, mutta kun herra on miltei koko ajan äänessä alkaa inflaatio purra tätäkin puolta. Levyn parhaat puolet osataan summata neliosaisessa Sounds Of Pain pienoisteoksessa, joka lähes 20 minuutin kokonaiskestollaan nousee albumin todelliseksi ytimeksi. Tämän kovan ytimen ympärille lisätyt raidat eivät kykene saavuttamaan sitä painoa ja voimaa, vaan jäävät selvästi tämän huippukohdan varjoon.

Uaralin debyytti kärsii vielä pienistä lastentaudeista, sekä siitä että bändi pyrkii käymään läpi kaikki doomin klisheet (ukkosta, sadetta ja valitusta) samalla kertaa. Enemmän tässä on silti hyvää kuin huonoa, ja onkin mielenkiintoista katsoa mihin suuntaan bändi tuonenlaivaansa seuraavaksi kääntää.