The Old Dead Tree: The Perpetual Motion

Season Of Mist

Vuodesta 1997 kasassa ollut Ranskalainen The Old Dead Tree on tällä uransa toisella pitkäsoitolla jo suhteellisen hyvässä vedossa. Rumpalinsa traagisesta menetyksestä toipunut bändi on ryhtynyt etsimään ilmaisuunsa lisää sävyjä uusista suunnista, eivätkä lyriikatkaan ole enää niin tolkuttoman lohduttomia.

Levyn alku ei voisi juuri vahvempi olla, sillä vaimeasti alkava ja nopeasti täyteen voimaansa nouseva Out Of Breath on kuin oppikirjaesimerkki toimivasta aloitusraidasta. Bändin kaikki vahvat puolet osataan esitellään tiukkana pakettina, ja näihin puoliin kuuluvat siis laulaja Manuel Munozin melodinan ja vahva lauluääni, sävellyksen monitahoinen melodisuus, sen moniosaisuus sekä tarkkaan mietityt soundit. Näistä jokainen saa oman parrasvalohetkensä, ja erityisesti kitara sekä laulu nousevat hetkittäin jo lähelle täydellisyyttä.

The Perpetual Motion on jaettu alaotsikoilla kolmeen eri osaan, The Lost Boy, Down ja The Sad Fairlytale. Aloitusraita on jätetty näiden osien ulkopuolelle, ja sen tehtävä onkin nähtävästi toimia jonkinlaisena prologina itse suurelle näytökselle. Koska promon mukana ei tullut sanoituksia, eikä sellaisia tätä kirjoittaessa ollut tarjolla yhtyeen sivuilla, en ihan tarkkaan pystynyt seuraamaan suuren teeman kehittymistä. Albumi ei tunnu kuitenkaan kovinkaan teemaorientoituneelta, eikä siinä esiinny mitään toistuvia teemoja tai aiheita. Parhaimmillaan bändin melodinen metalli, jossa on hetkittäin kuultavissa myös pientä progeilun sukua, on What Else Could We´ve Said? biisissä. Tässä helmessä melodisen surumielinen laulu ja kitara tuovat mieleen jopa System Of A Downin, tosin vain hetkellisesti. Myös vähän myöhemmin soiva, reilusti pianolle rakentuva ja Queensrÿchesta kovasti muistuttava Everyday Life on levyn selkeästi vahvempia hetkiä.

Kun kaikki kaksitoista raitaa on kuunneltu kerta toisensa jälkeen lävitse on todettava, että The Old Dead Tree on saanut kasaan komean kuuloisen levyllisen melodista ja progehtavaa dark metallia. Kiusallisinta tässä on se, että yhtyeen parhaat puolet tuovat vuorotellen mieleen System Of A Downin, Queenrÿchen, Dream Theaterin ja Katatonian. Heikommat raidat, joita on loppupuolelle siunaantunut selvästi enemmän, eivät sitä vastoin nosta mieleen mitään kuvia. Bändi on kyllä selvästi löytänyt jo oman polkunsa, joten nyt täytyy vain toivoa että se myös lähtisi kulkemaan sitä pitkin rohkeasti.