The Black Clown: Instinctual Hyperactivity And Party Reflex (ep)

Kolmivuotias helsinkiläinen The Black Clown on laulaja-lauluntekijä Sami Alanteen ympärille kasvanut nelimiehinen yhtye, jonka temmellyskenttänä on hard rockiin kallellaan oleva melodinen kitarointi, jossa kuulee rutosti myös juurevuutta ja bluesia. Alanteelta, basisti Petri Revolta ja rumpali Veltzu K:lta löytyy taustalta myös 90-luvun alussa Stones/Aerosmith -rokkia veivannut The Struggle, eikä kivi ole kovin kauas vierinyt vuosien saatossa. Clownin nelikon täydentää kitaristi Teemu Kallio.

Yhtyeen soiton vahvuuksia ovat monipuolinen koskettimien käyttö ja iän mukanaan tuoma rauha. Viimeksi mainittu ei välttämättä ole aina hyvä asia kun rockmusiikista puhutaan. Mutta kun tyylilajina on tuollainen kiireetön fiilistely, on Clown ihan hyvällä asialla. Missään nimessähän tämä ei ole vaarallista tai rankkaa, mutta eihän kaiken tarvitsekaan olla. Avausraita Never Feel Old tuntuu olevan lähinnä tyytyväinen 30-40-vuotias, joka ei haikaile enää nuoruuttaan, muttei myöskään ala vielä kärsiä elämänkaaren loppupuolella vastaan tulevista rappeutumisen merkeistä. Maria Hännisen taustalaulun käyttö on hienovaraisuudessaan toimivaa. Silti kieltämättä hiukan potkua kaipaisi myös seesteisen harmonian vastapainoksi. Kolme biisiä tahkovat pitkälti samaa terää, painottaen jamittelevaa soittoa. Toimivin tunnelma on päätösraidassa The Final Integration. Enemmän iltapäivän nostatusta kuin loppuillan hikistä kliimaksia. Nuoremman polven yhtyeistä vaikkapa Damn Seagulls tai Moses Hazy ovat nykyjään hiukan samankaltaisen musiikintyylin parissa huomattavasti tarttuvammalla materiaalilla, jossa kaikaa myös se vaara ja räminä. Niinpä The Black Clown jää valitettavasti tällä erää sinne kakkosketjun puolelle.