Tommi Lindell: Natural Enemies

Syntikkamies Tommi Lindellin 12 kappaleen instrumentaalialbumi Natural Enemies julkaistiin jo viime vuoden puolella, mutta lätty saapui Desibelin kuunteluun vasta kesän lopulla. Nimekkäiden kotimaisten muusikoiden (mm. Sami Kuoppamäki, Marzi Nyman, Jukka Orma, Dj Slow) kanssa tehty levy pitää sisällään moniin suuntaan hakevaa – voisi sanoa – hassua synamusiikkia, jossa eteenpäinpyrkivä groove tuntuu olevan keskeinen tekijä.

Avausraita Surfin´ Sirius jamittelee Siriuksen tuolla puolen riehakkaasti. Janne Louhivuoren kitaratiluttelu katkaistaan kun levelit vaihtuvat haastavampiin. Pystyn hyvin kuvittelemaan musiikin soivan jossain puolipöhkössä avaruuspelissä tai elokuvassa. Mt Zyrgon Campfire maalailee seesteisemmin, kuten leiritulen ääressä kelpaakin. Metalliset kaiut, Slown scratchit ja Esa Niivan mukaansatempaava baritonisaksofoni viihdyttävät hyvin Zyrgon –vuorella. Biisien pituus vaihtelee radikaalisti Nilsan vajaasta minuutista jazz-tunnelmointi Standard Proceduren seitsemään ja puoleen. Bossa Zemlja fiilistelee nimensä mukaisesti bossanovan tahtiin, Marzi Nymanin scat hauskuttaa hersyvästi. Traces Of Aluminium vaeltelee metallisesti ja tuo etäisesti mieleen Astro Can Caravanin astrovaeltelut. Mikä ei meikäläisen korvaan ole suinkaan huono asia.

Loppuraidoista täytyy mainita ainakin uhkailevasti vaeltava Mythical Agadir, joka riehaantuu lopussa melko kaheliin kieputukseen. Myös ruosteinen Kevlar miltei hevahtavine soundeineen toimii. Vaikka hieman vierastankin lajityyppinä väkisinkin muovisen makuisia syna-instrumentaaleja, on Lindell levyllään hyvässä iskussa. Apua on toki asiansa osaavista sessiomuusikoista. Kyllä Natural Enemiesiä kestää kuunnella, mutta mikään suoranainen klassikko se ei ole. Suurimpien vahvuuksien joukkoon täytyy lukea jonkinlainen luova päättömyys, joka koko touhussa maistuu.