Chris Caffery: W.A.R.P.E.D.

Black Lotus

Viime vuonna ensimmäisen soololevynsä julkaissut Savatage-kitaristi Chris Caffery tykittää heti perään toisen samanmoisen. Tosin kyseessä ei ole tällä kertaa varsinaisesti uusi albumi, vaan edellisen Faces-levyn kylkiäisenä tulleen God Damn War -bonuslevyn laajennos. Kokonaan uusia biisejä on lisätty levylle viisi kappaletta minkä lisäksi Faces-levyn jenkkipainokselta tuttu nimibiisi W.A.R.P.E.D. on myös mukana. Debyyttiin verrattuna uutukainen on tyyliltään hyvinkin erilainen albumi, sillä musiikillisesti liikutaan pitkälti erilaisilla vesillä. Biisit ovat hitaampia ja raskaampia ja synkät sanoitukset käsittelevät pääasiassa Cafferyn näkemyksiä Irakin sodasta ja sodasta yleensä.

Levyn uudet biisit ovat pitkälti saman reseptin mukaan laadittu kuin God Damn Wariltakin periytyneet. Uusista biiseistä ainoastaan vanha Doctor Butcher -biisi Iraq Attack Jon Olivan laulamana säväyttää kunnolla. Ehkäpä se kertoo jotain siitä että Cafferyn kirjoittamat ja esittämät biisit ovat vähän raakileita. Toisaalta tähän vaikuttaa myös se että Caffery ei ole laulajana kovin kaksinen ja levylle valitun hieman raskaamman ja laulajan tulkintaa painottavan tyylin vuoksi aika moni biisi kärsii tästä valtavasti. Kitaristina mies on toki erinomainen, ja varsin jykevien riffien sekaan mahtuu monta erinomaista sooloa. Savatagesta tuttu draamantaju on miehellä myös kohdillaan, mikä on kuultavissa varsinkin erikoisissa introefekteissä, mutta toki myös musiikillisissa elementeissä. Kypsimpänä esityksenä nostaisin levyltä esiin neljäntenä kuultavan biisin Erase. Kyseinen biisi edustaa ehdottomasti levyn parhaimmistoa ja se on oikeastaan ainoa biisi jossa on erittäin tyylikäs kertosäe. Toinen maininnan arvoinen esitys on "I" joka potkii pääasiassa väkevän sanomansa siivittelemänä. Muuten biisien puolesta levyllä ei mitään suurempia huippukohtia jo mainittua Iraq Attackia lukuuottamatta kuulla.

Cafferyn uusin eepos jättää jälkeensä hieman ristiriitaisen maun. Musiikillisesti levy ei mikään katastrofaalisen huono ole, mutta siltikin isoin terä tuntuu olevan kohdistettu lyriikkaan ja levyn sanomaan. Vaikka aiheen käsittely ei nyt ehkä varsinaisesti ole niin mielenkiinnotonta kuin yleensä tällaisilla levyillä, niin se ei pelkästään oikein jaksa kantaa koko levyä mihinkään uusiin sfääreihin. Aika harva biisi toimii oikeasti kunnolla loppuun asti, ja useimmiten ongelmana on juurikin Cafferyn hieman rajoittunut laulutaito. Toivottavasti Cafferyn angsti hiipuu jatkossa hieman jotta mies pääsisi taas enemmän Faces-levyn tunnelmiin, sillä totuuden nimissä se oli huomattavasti parempi tekele kuin tämä.