Antimatter: Planetary Confinement

Prophecy

Duncan Patterson on ilmoittanut jättävänsä Antimatterin Planetary Confinementin jälkeen. Lähdön merkit ovat ilmassa jo itse albumillakin, jonka toteutus on yksi erikoisimmista "yhtyeen" tekemistä ratkaisuista pitkään aikaan. Patterson ja bändin toinen luotsi Mike Moss ovat nimittäin nauhoittaneet levyn kappaleet eri paikoissa ja muutenkin täysin erossa toisistaan, ja lopputulos on vain mekaaninen kooste näistä erillisistä sessioista. Kokonaisuuden kannalta toimintamalli voisi olla tuhoisa, vallankin kun se on johtunut vain osaksi käytännön syistä; herrat asuvat nykyään eri maissa, mutta ovat toisiinsa kyllästyneitä muutenkin.

Aivan toivoton tilanne ei kuitenkaan ole. Pattersonin ja Mossin biisit poikkeavat kyllä selkeästi toisistaan, mutta niiden välillä on silti tietynlaista vahvaa latausta. Saattaakin olla, että miesten väliset jännitteet eivät ole vaikuttaneet musiikkiin pelkästään negatiivisesti. Yhteisin nimittäjä materiaalille on tietysti aiemminkin Antimatteria määrittänyt surumielisyys. Mossin tuotokset ovat tuttuun tapaan kappalemaisempia, jollakin tapaa singer-songwriter-perinteeseen nojaavia melankoliamietteitä. Patterson on puolestaan jatkanut ambientimpia tutkielmiaan.

Mainiot vierailijat värittävät kummankin session antia: Rachel Brewsterin viulu lisää Mossin biisien haikeutta entisestään, ja Amélie Festan herkkä tulkinta toimii Pattersonin kappaleiden kiinnekohtana. Jälkimmäisistä nousee esiin myös Alex Mazarguilin djembe. Lisättäköön huomioiden joukkoon vielä, että Mike Moss kuulostaa parissa biisissä melkein Eddie Vedderiltä ja että Patterson viittaa Eternity part 23-raidalla Anathema-menneisyyteensä yllättävän intertekstuaalisesti, kun ottaa lukuun miehen penseyden ainaista vertailua kohtaan. Piiri pieni pyörii muuten myös Antimatterin seuraavalla levyllä, jolla Mossin kaveriksi istahtaa Anathema-kitaristi Danny Cavanagh.