De Stijl: Details

NEG

Tämä ruotsalainen viisivuotias poppoppoo on napannut nimensä hollantilaiselta puristiselta taiteilijaryhmältä, joka vaikutti 1910- ja 1920-luvuilla. Taidesuuntaus pyrki puhtaaseen abstraktioon ja yksinkertaisuuteen. Muodot olivat geometrisiä viivoja, ja väreinä käytettiin päävärejä sekä mustaa ja valkoista.

Ensimmäisellä, vuonna 2003 ilmestyneellä Yeahvolution!-levyllä oli De Stijl -yhtye tyyliltään lähempänä taidesuunta De Stijliä kuin tällä uutukaisella. Levy viittasi jo kansiensa puolesta kaimataidesuuntaukseensa. Myös musiikillisesti levy oli yksinkertaisen pelkistetty, ja siksi toimiva annos autotallipunkkia ylituotannon kulta-aikoina. Ensimmäisellä oltiin lähempänä yksinkertaisuuden monipuolisuuden nerokkaasti oivaltanutta The White Stripesia, joka julkaisi vuonna 2002 De Stijl -nimisen albumin. Kakkoslevy sen sijaan on valikoima eri bändien musiikkityylejä, ja aika kaukana debyytin viivoittamalta tieltä, vaikka yksinkertaisista peruspalikoista musiikki on rakennettu tälläkin kertaa. Nimensä mukaisesti nyt ollaan yksityiskohdissa.

Aloitusbiisi Shaken Never Stirred saa odottamaan Bloc Partya tai jotain muuta post-punk-tulokasta, joka ei koskaan tule. Queen Midas kuulostaa siltä kuin Blondien Debbie Harry olisi joutunut The Soundsin laulajaksi. Kivalta kuulostaa, mutta ei omalta. There Are Many Wishes In The Sean poika-tyttö-vuorottelu vokaaleissa kuulostaa kivalta, vaikka biisi muuten onkin lainattu Weezerin ylijäämävarastosta. Dirty Tricks kuulostaa jälleen The Soundsilta sekä toiselta kanssamaalaisorkesterilta, tällä kertaa vuorossa on Mando Diao, jotka eivät hekään mitään omaperäisyyden jättiläisiä ole. What You See Is What You Get tuo mieleen piristeitä popsineen Broder Danielin.

Levyä kuunnellessa mieleen pulpahtaa välillä The Hives, välillä Ceasars edellä jo mainittujen lisäksi. De Stijl lainaa bändeiltä, joiden musiikissa jo itsessään on enemmän lainattua kuin omaa. Se ei tietenkään estä levyä kuulostamatta hyvältä – ja ennen kaikkea kivalta. Kaikki vaan kuulostaa liikaa joltakin muulta, ja biisien aikana rupeaa mietityttämään, että missäköhän tämän on kuullut jo aikaisemmin. Kaikista kivointa levyssä on basisti Sara Karnehedin vokalisointi. Hän saisi laulaa vaikka kaikilla kappaleilla. Sara on kiva. Kokonaisuudessaan levy on kiva – ja tyhjänpäiväinen.