Verenpisara: Irtileikattu

Spinefarm

Käsillä on Verenpisaran kolmas albumi, joka lienee tiennäyttäjä yhtyeen koko uralle. Hyppäys kotimaisen bändihierarkian näköalatasanteelle ei olisi suunnaton yllätys, onhan bändillä pohjatyö tehtynä, alkuperäiskokoonpano edelleen tiiviisti kasassa ja pöytäkin puhdas levy-yhtiövaihdoksen jälkeen.

Ilmassa on kuitenkin myös kysymysmerkkejä. Erikoisimpiin niistä lukeutuu Verenpisaran herättämä vastustus, jopa vähättely, joka on ainakin omassa kaveripiirissäni enemmän sääntö kuin poikkeus. Makuasiat ovat makuasioita, kaikkien ei tarvitse pitää kaikesta, kenguru on pussieläin jne., mutta bändiä alusta asti diganneena minun on siltikin hankala hahmottaa, mikä juuri Verenpisarassa on niin ärsyttävää. Orkesterin jäsenet eivät ole sekundajulkkiksia tai mielipideautomaatteja, eikä heillä/bändillä ole muutenkaan niin huomiota herättävää profiilia, että syitä voisi etsiä henkilökohtaiselta puolelta. Tämä on toki levyarvio eikä lukion psykologian työ, mutta kenenkään ei ole syytä joutua kohtuuttoman ajojahdin uhriksi.

Todistusaineistoa onkin siis etsittävä itse musiikista. Puolueettoman tarkkailijan rooliin asettumalla Irtileikatusta paljastuu seuraavaa: levyn tunnistaa Verenpisaraksi heti, vaikka musiikillisesti meininki onkin aiempaa raskaampaa. Sanathan bändillä ovat olleet painavia aina. Olisiko kuitenkin niin, että melankolinen, tunnelmalle rakentuva ilmaisu on tehnyt bändistä väliinputoajan ylikansoitetussa genressä? Verenpisaraa on hankala määritellä, sillä ei ole Kotiteollisuuden kyynistä uhmaa, Timo Rautiaisen suoralinjaista realismia tai CMX:n korkeaa, taiteellisesti kunnianhimoiseksi miellettyä profiilia. Vaikka musiikki ei ole tyylillisesti yksioikoista – Irtileikatunkin skaala ulottuu folk-kokeiluista iskelmän kautta proge-sävyihin - siinä on lakonista laahaavuutta, jonka voi tulkita tasapaksuudeksi. Ja sitten on tietysti Rami Raskin murheentäyteinen laulu, jolla on potentiaalia vetää mielialat mukanaan syvyyksiin.

Edelliset eivät kuitenkaan riitä yksistään tekemään Verenpisarasta syntisäkkiä. Taitaakin olla niin, että kaikki eivät yksinkertaisesti kykene samastumaan Raskin aukirevittyjä haavoja muistuttaviin sanoituksiin, joilla ei vielä ole esim. Yrjänän kanonisoitua turvapanssaria. Epäaitouskin on joskus mainittu. Itse en löydä Raskin sanoista tekotaiteellisuutta, enemmänkin tyylittelyä, pelottomuutta ja heittäytymistä. Myönnettäköön silti, että Irtileikattu ei yllä aivan edeltäjänsä tasolle. Lyriikoista voi aistia henkilökohtaisista aiheista huolimatta ulkokohtaisuutta, eikä biisimateriaali ole ihan yhtä vahvaa. Paikoin siinä on jopa toistoa. Nimikappaleen jyräävä riffi, Helpoin tie-sinkun lähes parodisen mahtipontinen pianoaihio, etnohenkinen Harmaita sävyjä ja keskivertoa parempaa CMX-balladia muistuttava Murheen juuret pitävät silti kokonaisuuden selvästi positiivisen puolella. Soitanto on juuri niin kovalla tasolla kuin pitkän linjan muusikoilta sopii odottaakin.

No, eihän siitä puolueettomuudesta oikein mitään tullut. Haastankin kenet tahansa perustelemaan, millä muulla suomeksi laulavalla bändillä on yhtenevässä määrin sekä vereslihaista tunteenpaloa että rivien välistä luettavaa syvyyttä, kykyä luoda mielikuvia muista ajan ja paikan tasoista. Epäaito? Kasvoton? Puhummeko nyt samasta Verenpisarasta?