Machine Men: Elegies

Century Media

Machine Men tekee jo nimellään kunniaa Bruce Dickinsonin soolouralle ja Iron Maidenille, mutta selkeistä vaikuttajistaan huolimatta bändiä ei kannata leimata pelkäksi jäljittelijäksi. Ensinnäkin yhtyeellä on niin paljon hyvin kanavoitua nuoruuden vimmaa ja energiaa, että se kepittää ainakin yhdellä tärkeällä mittarilla setäikäiset Maidenit kevyesti. Toisekseen orkesterin kehitys on ollut jo kahden ensimmäisen pitkäsoiton välillä huimaa, ja rivien välistä on luettavissa, että tarttuvan sävelkynän ohella myös persoonallisemmat visiot ovat löytämässä uomiaan – eivät ehkä vielä, mutta pitkän tähtäimen sijoituksena Machine Men on lähes varma nakki. Ei olekaan ihme, että merkittävä Keski-Eurooppalainen metallilafka Century Media nappasi bändin talliinsa. Kolmanneksi: vaatii melkoista rohkeutta haastaa esikuvansa näiden omassa pelissä – ja onnistua siinä.

On myös mukava kerrankin huomata, että isolle yhtiölle siirtymisen ei tarvitse välttämättä tarkoittaa yli äyräidensä paisutettua levytysbudjettia ja suhteellisuudentajun alennusmyyntiä. Elegies on nimittäin timmisti soitettu bändilevy, jota ei ole tarvinnut naamioida tuotannollisiin kommervenkkeihin. Kovia biisejä löytyy useita, vaikka tietty samankaltaisuus vielä hieman vaivaakin. Fallingin ja Back From The Daysin kaltaisten kappaleiden kanssa Machine Menillä ei ole kuitenkaan huolen häivää, puhumattakaan yhtä aikaa harmonisesta ja raskaasta Dream & Religionista. Melodisten kitaroiden amok-juoksua piisaa riittämiin ja vaikka Anthony Parviaisen tulkinnasta puuttuukin Brucen karheaa rähjäysvoimaa ja monipuolisuutta, viilettää hän korkeassa rekisterissä kuin vanha tekijä jo nyt.

Ihmetystä herättääkin ainoastaan, miksi jatkuviin vertailuihin kyllästynyt bändi on valinnut cover-biisiksi juuri Dickinsonin Freakin, joka on soitettu vielä lähes yksi yhteen alkuperäisen kanssa? Onko kyseessä joku käänteispsykologinen koukku, jolla vertailut on tarkoitus saada loppumaan?