Universal

Ruotsin, ellei jopa koko maailman, tämän hetken autenttisin rock-yhtye on kiistatta The Hellacopters. Äärimmäisen ristiriitaista sinänsä, ovathan kaikki bändin omaksumat temput ovat suoraa rock-historian kierrätystä. Hellacopters on vain vienyt koko paketin (levyt, visuaalinen ilme, keikat, vintage-soittimet jne.) äärimmäisyyksiin asti, eikä sen puhtaista motiiveista ole ikinä ollut epäselvyyttä. Kliseitä toisensa perään - mitä muutakaan esim. Rock & Roll Is Dead-sanontakaan on - mutta vastustamattomalla asenteella ja pirun hyvillä kappaleilla. Ja niiden kirjoittamisen taitoa ei ulkoa voi opiskella.

Edellinen pitkäsoitto, By The Grace Of God, oli monipuolinen teos, joka ensi kertaa osoitti että Hellacoptersin repertuaarista löytyy paljon muutakin kuin sataa kaahaavia rokkipaloja. Jos hetkittäin piipahtelevan 70-lukulaisen boogie-pöhötyksen pystyi antamaan anteeksi, olivat Carry Me Homen tyyppiset rallit viihdyttävintä rockiksi kutsutta musiikkia vuosikausiin. Rock & Roll Is Dead vie tämän kehityksen taas askeleen pidemmälle, mutta valitettavasti oivaltavat riffilainat ovat tällä kertaa jääneet vähiin. Ilmiselvien, ja eräänlaisiksi viitteiksi tarkoitettujen Chuck Berry-,The Who-ja Lynyrd Skynyrd-vilahdusten rinnalle olisi kyllä kaivannut muutaman täysipainoisen täsmäisku-hitin. Nyt sellainen jää ensimmäistä kertaa bändin historiassa tarjoilematta. Radiosoittoon kelvollinen Everything’s On T.V. ja asian nykytilan osuvasti kiteyttävä Nothing Terribly New pääsevät lähimmäksi.

Hellacopters on yhä ehdottomasti seuraamisen arvoinen bändi, mutta hurjin polte sen tekemisistä on iäksi mennyt. Pistämättömällä tyylitajullaan ja ammattitaidollaan yhtye tulee pysymään kuvioissa jonkin aikaa, elleivät jäsenten lukuisat sivuprojektit aja ennen sitä Hellacoptersin ohi. Sellaisenahan tämäkin bändi aikanaan alkoi.