Gorillaz: Demon Days

EMI

Täytyy myöntää, että kaava on nerokas. Otetaan yksi jo kannuksensa tarttuvien pop-biisien kirjoittamisessa ansainnut, hivenen ”päähommaansa” kyllästynyt rokkitähti, piilotetaan tähti ja hänen projektibändikaverinsa sarjakuvakuvahenkilöllisyyksien taakse ja luodaan osaavalla avulla hiphopin, elektron ja koukukkaan popin parhaita puolia yhdistävää musiikillista sekametelisoppaa. Kaikki käy, kunhan se kuulostaa siistiltä... Kakkoslevyllään Blur -starba Damon Albarnin johtama Gorillaz vie tätä kaavaa vielä debyyttiään kokeellisemmille poluille eikä silti menetä ”helppouttaan”. Demon Daysillä yhdistyy oivallisesti monipuolisesti eri suunnilta tuulahduksia hakeva kokeilunhalu ja muodikas kiiltelevä elektropop.

Tank Girl oli erittäin mainio sarjakuva aikoinaan, elokuvakin vielä jotenkuten siedettävä. Apinaorkesterin kanssa piirtäjä Jamie Hewlett on onnistunut hyvin: bändin imago ja persoonat tekevät sen verran vakuuttavan visuaalisen pohjatyön, että musiikki meinaa jäädä sivurooliin. Onneksi pinnan alla soi taitavasti tehty musiikki, eikä mikään sinne suuntaan kyhätty himphamppu. Tällä kertaa tiimiä on vetänyt yhdessä Albarnin kanssa kovan maineen Beatlesiä ja Jay-Z:tä miksaamalla (tosin luvatta) luonut Danger Mouse.

Clint Eastwood tuntuu olevan Gorilloiden päähänpinttymä. Näyttelijän nimeä kantaneen hittinsä muistoa vaalitaan tälläkin albumilla, tällä kertaa nimellä Dirty Harry. Mikäs siinä, kulkihan Clintti eräässäkin komediaroolissaan Clyde -oranki rinnallaan... Musiikillisesti Demon Days on hiukan synkeä, virvoitusjuomamainokset ja pepsodent-hymyt jätetään toisille. Myöskään mitään ranteidenviiltelyä levyltä ei löydä, mutta haaveellisuus, kaiho, haikeus, eteerinen herkkyys ja melankoliapop sopivat kaikki tunnelmaa kuvaamaan. Myös sellainen kiiretön kepeys paistaa vaikkapa Kids With Gunsilla. Jumittavan tarttuva O Green World sekoilee melodisesti, likaisen Harrin lapsikuoro laulaa pelkistetysti ja sekoittaa tummia rytmejä alakuloisiin orkestraatioihin ja menevään räpäytykseen. Levyn selkeä hitti on kuitenkin sinkkunakin kuultu Feel Good Inc., josta minulle nousee mieleen samantein Outkast, paitsi Albarnin kaihoisan laulun osalta.

Jatkossa levy sukeltaa – muutaman esimerkin mainitakseni – uneliaaseen siestaan, drum´n´bassin syleilyyn ja raukeaan discopyörteilyyn. Minua viehättää myös Fire Coming Out Of The Monkey´s Headin fantasiahenkinen turinointi. Missään kohtaan homma ei karkaa liian vaikeaksi, mutta jotenkin myös ne todelliset huiput jäävät saavuttamatta. Oikein viihdyttävää taustamusaa melkein mihin tahansa tarkoitukseen.