Sony BMG

Foo Fightersien uusi albumi on turvotettu kahden levyn muotoisiksi kolikon kääntöpuoliksi, joista ensimmäinen sisältää sitä räimeempää materiaalia ja toinen akustisia, rauhallisempia kappaleita. Samantyyppisen vedon teki muutama vuosi sitten myös Opeth, sillä erolla, että näitä kahta levyä myytiin erikseen. Foo Fightersin tapauksessa yksi ja sama paketti koville ja pehmeille lahjoille on onnistunut vedos.

Ykköslevy lähtee utuisella kitaratremololla. Ennen kuin minuuttia on kulunut, Dave Grohl pääsee jo venyttelemään nielurisojaan toden teolla: ”can you hear me, hear me screaming?” Oikea vastaus on kyllä! Todelliseen meininkiin päästään kuitenkin käsiksi vasta toisessa kappaleessa No Way Back. Mahdollisesti yhtyeen toimivin biletysbiisi tähän mennessä! Radiossakin soinut Best Of You on myös hyvä, paria astetta rauhallisempi biisi. Loppua kohti ”the best, the best, the best, the best of you” –hokemat alkavat vähän ärsyttää. DOA potkii taas toden teolla. Soitto on yhtyeellä hanskassa paremmin kuin koskaan ja yleinen meininki on sitä tasoa, että huonommilla soundeilla tämä voisi olla livelevy. Kappaleessa Hell ei voi kuin ihmetellä Grohlin äänen kestävyyttä; mies huutaa kurkku suorana lähes koko kappaleen (joka tosin kestää vain vajaat kaksi minuuttia). The Last Song kolahti allekirjoittaneelle jo ensi kuulemalta. Kappaleessa on jotain niin angstista ja jännittynyttä, että siitä ei voi olla pitämättä. Levyn ehdotonta parhaimmistoa! Free Me on upeilla aineksilla lähtevä kappale, joka valitettavasti kaatuu uhoonsa loppupuolella. Resolve on rauhallisempi keidas näiden moshausvedoksien väliin. Miellyttää kumpaakin korvaa. The Deepest Blues Are Black menee myös levyn ykkösbiisien listalle. Massiivinen, sointukulultaan hyvin miellyttävä teos. End Over End on edelleenkin toimiva rokkibiisi, joka päättää levyn raikkaisiin tunnelmiin.

Toinen kiekko lähtee myöskin utuisesti, mutta aivan eri sävyissä. Still on hieno, tunnelman tehokkaasti vangitseva, lämmin kappale. Seuraavat What If I Do ja Miracle tuovat molemmat mieleen esimerkiksi rauhallisen sadepäivän sisätiloissa. Jälkimmäiseen on istutettu erittäin onnistuneesti jousisoittimia. Another Round alkaa jotenkin trubaduurimaisesti pelkällä kitaralla ja laululla. Eteenpäin mentäessä tämä kappale osoittautuu todella hienoksi sävellykseksi, jonka ei toivoisi loppuvan ollenkaan. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, biisin loppupuolella on huuliharppusoolo, joka ei riko kappaleen herkkää tunnelmaa lainkaan! Myös harmonikkaa kuuluu taustalla, ja se istuu tähän tunnelmaan kuin hirvelle pipo. Friend Of A Friend ei ota koko yhtyeen soittimistoa käyttöön, ja auttaakin salaperäisen tunnelman luomisessa. Over And Out käyttää myös jousia, joskin vähän suuremmassa mittakaavassa. Kappale tuntuu tekevän jollain kokonaisvaltaisella tavalla hyvää kuulijalleen. On The Mend lähtee erittäin miellyttävästi ja pysyy raikkaana ja kirkkaana koko kestonsa ajan. Virginia Moon on makuuni aivan liian lattarivaikutteinen, joskin voi jonkun toisen mielestä olla aivan upea. Cold Day In The Sun ja Razor ovat molemmat taattua laatua, jälkimmäinen rauhallisissa tunnelmissa. Jotain Beatlesiin vivahtavaa olen kuulevinani ensin mainitussa.

Yhteenvetona todettakoon, että suuri yhtye, suuri levy ja suuri ilo kuulijalleen! Muutamaa pitkäpiimäistä sovitusta ja tyylirikkoa lukuun ottamatta hillittömän toimiva, tasapainoinen rock-albumi. Mahdollisesti yhtyeen paras!