Coldplay: X&Y

Samoilla linjoilla. Itseasiassa ostin levyn (eka Coldplay-hankintani) juuri hemmetin hienon Speed of Sound-sinkun perusteella, bändin aikaisemmista tekemisistä noussutta mehutusta olen lähinnä karsastanut. Muutama helmi, muutama perustavan hyvä ralli ja muutama tasapaksu renkutus.

Hhmm. Vähän alkaa tuntua että Yellow'n kaltaiset varhaiset täysosumat olivat pelkkää tuuria. X&Y ei missään nimessä ole paska kiekko, mutta ihmeen verettömäksi Martinin ja kumppaneiden fiilistely parhaimmillaankin jää. Kliinistä, vaikka nimenomaan ne tunteet pitäisivät tällä bändillä olla pelissä. Kuten edellinenkin kirjoittaja mainitsi, Speed of Sound on selvästi levyn parasta antia.

Eniten itseäni kyllä hämmästyttää levyn suuri suosio, mm. suomessakin listaykkösenä. Kertokaa, mitkä elementit tästä niin suosittua tekevät? Hä?

Coldplayn uudesta levystä on kirjoitettu eri medioissa jos jonkinlaisia kirjoitelmia. Yleinen sävy on noudattanut perinteistä sell out -kritiikin linjaa, joka ei lopulta paljasta mitään muuta kuin toimittajien kyvyttömyyden tarkastella kohdettaan pinnan alta. Erilaisten äänenpainojen kirjo kertoo mielestäni siitä, että jokainen toimittaja ja myös musiikin "pätevä" kuuntelija on melkeimpä pakotettu muodostamaan mielipide bändistä tilanteessa, jossa pienen eliitin omasta suosikista tuli koko maailman yhtye.

Coldplayn kaksi ensimmäistä keikkui kovin monen toimittajan vuoden levy -listoilla. Ja kun mietitään sitä, kuinka yhtyeestä tuli suosittu, luulen että Coldplayn kohdalla kyseessä on juuri hienot kappaleet ja erityisesti loistava solisti (jota kyllä sittemmin markkinoitiin raivokkaasti). Kun media löysi yhtyeen ei kai kukaan voinut olla huomaamatta tätä seikkaa. Kun Coldplaysta tuli suosittu, alettiin yhtyettä kritisoida sen omilla vahvuuksillaan, joista tuli kyllä paikoin rasittavia maneereita (Martinin falsetti). Asenteiden muuttuminen kertonee siitä, kuinka musiikki on aina sidoksissa sosiaaliseen toimintaan ja erottautumiseen. Eliitti ei voi erottautua kuuntelemalla koko kansan musiikkia. Laajat markkinat ovat silloin selvä peruste kritiikille. Jos Coldplay tekisi seuraavaksi oman Kid A:nsa, ja karkoittaisi suuret massat tiehensä, ylistäisivät toimittajat luultavasti yhtyeen kykyä kuullostaa humaanilta keinotekosesta ja haastavasta ulkokuoresta huolimatta.

Chris Martinin kyky löytää hienoja ja tuoreelta kuullostavia melodioita ei ole kadonnut minnekkään. Mm. Talk, X&Y ja Speed of Sound ovat sävellyksenä aivan vanhojen hittien veroisia. Yhtye on aina ollut kappaleissaan perinnetietoinen, ja suurin ansio onkin yhtyeen luomassa soundissa ja kappaleiden tekstuurissa. Bändin draaman taju on kuitenkin karannut käsistä ja se on kuin räätälöity stadioneille. Lähes jokainen kappale venyy liian pitkäksi ja sisältää hempeän halailu väliosan, joka maistuu kieltämättä liian tarkoin harkitulta ja yllätyksettömältä.

On kuitenkin hyväksyttävä, että rockmusiikki on puhtaan kaupallista, kuten on kaikki muukin. Kun artistit valtaavat laajempia markkinoita on heillä erilaisia keinoja puolustaa uskottavutta. Coldplay on valinnut humanismin. Eri asia on, että saavuttaako yhtye mukavuudenhaluuisella, mutta laadukkaalla stadionrokilaan haluamaansa tavoitetta.

Coldplayn X&Y muuttaa täysin käsitykseni bändistä. Suurista koskettavista (laulu)melodioista ei ole tietoakaan, sovitusten jännittävyys ja persoonallisuus on poissa, sanoitukset ovat jopa ärsyttävän MTV-purkkaa. Tilalla on sensijaan tylsistetty U2-kopio. Useankaan kuuntelun jälkeen levy ei avaudu millään muotoa. Toisin kuin aikaisemmissa Coldplayn tuotoksissa, X&Y:ssä ei ole ensimmäistäkään asiaa, joka edes idean tasolla yrittäisi laajentaa populaarimusiikin kenttää. X&Y on hyvä ostos ihmisille, jotka haluavat musiikkia, joka ei millään muotoa herätä mitään ärsykkeitä tai tunteita, vaan puhaltelee keskitiellä verkkaisesti pienessä myötätuulessa.

Erikoisen hyvä levy! Ei todellakaan aukea ensimmäisellä kuuntelu kerralla, piti kuunnella pari kertaa ennenkuin "ymmärsin". Ei kyllä ihan yllä yhtä huikeisiin suorituksiin kuin aijemmat levyt, jotka ovat minun Cd-soittimessa soitettu melkein loppuun...
Uskon kuitenkin, että tähän en kyllästy!

Kyllä tää on mun mielestä ihan peruslevy. Kaks aikasempaa coldplay-pläjäytystä olivat varsin erinomaisia, mutta tämä levy oli hieman pettymys. hmmh. tyhjän tuntuinen..

Vähän jäi pettymykseksi kahden pirun vahvan albumin jälkeen tämä uusi tuttavuus. En lähde tuolla mainstreamin dissaus -linjalle, mutta onhan se ihan selvää, että soundi on muuttunut. Tässä ollaan ehkäpä lähdetty hieman Feederin tapaiseen stadionrockiin (kunnon echovallit jne), mutta toisaalta kuitenkin myös popimpaan suuntaan.

"Köyhänmiehen Clocks" Speed Of Sound ja Fix You ehkä suurimmat suosikit levyltä.

Varmaa laatua mutta ei mitään elämää suurempaa.

Levyyn liittyen, ei sen musiikkiin:

Ainakin levyn jenkkiversio on suojattu siltä varalta, että kuluttajalla saattaisi olla joku muu kuin vimpan päälle normaali cd-soitin.

- http://www.boingboing.net/2006/01/01/coldplays_new_cd_has.html

Kivakiva.

Tämä on kuin ravintolan takaoven ulkona odottava kuollut pesukarhu.
Sen sielu on pesukarhutaivaassa.
Häntä lyö sateen tahtiin asfalttiin tahtia, siltä se kuulostaa.