Limp Bizkit: The Unquestionable Truth (Part 1)

Geffen

Harva henkilö saa aikaan niin paljon antipatioita musiikkibisneksessä kuin Fred Durst. Mies on onnistunut luomaan itsestään medioissa täysin idiootin kuvan ja näinpä tämän lippispään haukkuminen rock-kuppilassa on helpoin tapa saada hyväksyviä nyökkäyksiä. Ne harvat, jotka tutustuivat bändiin kuitenkin jo vuonna 1997, muistavat, että ensilevytys Three Dollar Bill Y´All oli oikeasti hyvä äänite. Tämä ei paljoa hävinnyt uusmetallin koville nimille, kuten Kornille tai Deftonesille. Vuodesta 1997 alkoi kuitenkin syöksykierre ja aina se seuraava levy onnistui olemaan reippaasti edeltäjäänsä huonompi. Vuonna 2003 ilmestynyt Results May Vary oli sitten jo sellainen pohjanoteeraus, että alemmaksi ei enää voi päästä. Pohjalta onkin hyvä ponnistaa ja The Unquestionable Truth (Part 1) –levyn ei paljoa tarvinnut tehdä, että se pystyisi pieksemään edeltäjänsä.

Kitaristi Wes Borlandin on tärkeä osa Limp Bizkittia ja herran paluu kuuluu levyllä hyvin. Kitaravalleissa ja no… yleensäkin biiseissä on taas jotain tolkkua. Mikään uuden luoja bändi ei ole koskaan ollut ja nyt kopioinnin kohde ovat bändit kuten Rage Against the Machine. Tämä kuuluu niin sanoituksissa kuin musiikissakin. Kun ottaa huomioon, että tällä saralla Playboy Mansionilla hilluvalla Durstilla ei hirveästi ole uskottavuutta, niin homma toimii yllättävän hyvin. The Truth onnistuu jopa olemaan pirullisen tarttuva biisi, jossa bändin parhaat piirteet tulevat hyvin esiin. The Propaganda jyrää myös tyylikkäästi, mutta muuten levy on aika keskinkertainen ja poikkeuksellisen lyhyt. Seitsemän biisiä ja alle 30 minuuttia on enemmänkin punk-levyn pituus.

The Unquestionable Truth (Part 1) on levy, jota voi jo kuunnella tuntematta myötähäpeää. Totuus kuitenkin on, että nämä herrat tulevat tuskin koskaan tekemään mitään kahden ensimmäisen levyn veroista. Aikansa kutakin, nyt on kasarimetallin vuoro ja nykyään bändit kuten Linkin Park tekevät uusiometallille saman, mitä bändit kuten Sum 41 tekivät punkille.