Ben Folds: Songs For Silverman

Sony BMG

Nössöpopin suurmies palaa toisella soololevyllään niin sanotusti kypsempänä, mutta silti lähes muuttumattomana. Ainakin henkilökohtaisesti Ben Foldsin uusin levy on sitä mitä odotinkin. Edellinen ja rokkaavampi Rockin´ The Suburbs (2001) menestyi yhtä huonosti kuin Five-sanalla maestron nimeen perään liitetyn yhtyeen kanssa tehdyt levyt 90-luvulla. Pianorockin suurmestari on palannut takaisin omimman instrumenttinsa eli pianon ääreen. Jos se ei ole rikki, niin miksi korjata, ja sitä rataa.

Hansonin veljesten indiempi isoveli on kuin 2000-luvun Elton John, joka vielä osaa tehdä hyviä, pianovetoisia, kauniisiin melodioihin luottavia lauluja. Aikaisemminhan Ben Folds Five teki sitä, mitä viisikosta eroon päässyt Ben Folds tekee nykyään. Tosin levyllä on kaksi muutakin vakinaista muusikkoa (Jared Reynolds, basso ja Lindsay Jamieson, rummut) ja liuta vierailijoita eli mistään sooloilusta ei varsinaisesti ole kyse. Folds on kyllä itse kirjoittanut kaikki laulut ja tuottanut levyn.

Levyn aloittava Bastard tuo voimakkaasti mieleen Aimee Mannin ja erityisesti hänen lauluihinsa perustuvan ja Paul Thomas Andersonin ohjaaman Magnolia-elokuvan soundtrackin. Foldsin lauluääni kuitenkin herättää oikean levyn pariin. Jesuslandin sello ja viulu sekä marssirumpu kuulostavat hyvältä kombinaatiolta, ja kappale tuo mieleen Simon & Garfunkelin soittamassa yhdessä englantilaisten makuukamarisynkistelijöiden The Tindersticksin kanssa. Singlelohkaisu Landed liippaa läheltä MTV:n teininyyhkyballadeja, mutta pesee ne hilpeässä raivokkuudessaan puhtaammin kuin Omo. Gracien pesuteho sen sijaan jää edellistä heikommaksi, vaikka oiva ralli sekin on.

Late on omistettu edesmenneelle Elliott Smithille. Kappale on kaunis ja tuo mieleen Elliott Smithin viimeistä From a Basement on the Hilliä, keskeneräiseksi jäänyttä joutsenlaulua, edeltävät tuotetummat levyt Figure 8 ja XO. Amerikan oma Jope Ruonansuu Al Yankovic käy Time-biisillä laulamassa taustoja sortumatta huumorimusiikin kertakäyttöisyyteen. Levy loppuu Prison Food -nimiseen eepokseen, jonka mahtipontisuutta tihkuvat proge-sävyt liikkuvat lähellä hyvän maun ylittävää rajaa. Runkkaus ei onneksi jatku reilua neljää minuuttia pidempään. Biisi sopii parhaiten levyn loppuun, mutta sen pois jättämistä ja korvaamista jollakin toisella kokonaisuuteen paremmin istuvalla laululla olisi ollut syytä harkita toiseenkin kertaan.

Kitara on Foldsin musiikissa edelleen pannassa, mutta sitä ei edes huomaa saati jää kaipaamaan. Piano-basso-rummut on vähintään yhtä toimiva yhdistelmä popmusiikissa kuin se perinteisempikin. Vaikka brittiläisen Keanen tapauksessa ei kitaran puuttumista huomaa soundimaailmassa juuri lainkaan, niin Foldsilla kitarattomuus antaa edellytykset erilaisen äänimaiseman luonnille, jossa pianon osuus on hallitseva. Herra Folds on edelleen se sama ironinen nynny ja ikoninen rock-älykkö, jonka teinipää kastettiin high schoolin vessapönttöön joka toisella välitunnilla pelkästä rillipäisyydestä tai liiasta tunnilla viittaamisesta johtuen. Tai terävän kielen ja pienen muskelimassan itsetuhoisen yhdistelmän vuoksi.

Kommenttien keskiarvo:

JariJ kommentoi 07.07.2005:

Pisteet:

Ihan onnistunut "paluu" Foldsilta. Rockin The Suburbs olikin aika huttua. Songs For Silverman ei esittele mitenkään radikaalisti muuttunutta meinkinkiä, mutta ainakin mies on ymmärtänyt jättää puolivillaiset riffirokit muille. Folds on pianomies, piste.

Toki, yksi terävä hittibiisi olisi nostanut levyn arvoa entisestään.