Desert Planet: Mario Built My Hot Rod

Stupido Records

Napapiirin perukoilta piippaa taas. ”Autioplaneetan kypäräpäät” Asteroid ja Jar eli Jukka Tarkiainen ja Jari Mikkola tarjoilevat kasibittistä electronostalgiaa niille kolmikymppisille, jotka eivät ole vielä uhranneet elämäänsä Adult Oriented Rockin saatanalle. Kahdentoista raidan joukossa on kolme remixiä vanhoista kappaleista, ja vierailevina tähtinä kuullaan Aavikko -yhtyeen rumpalia Tomi Leppästä, Eläkeläisiä sekä VIC-20:ä tulkitsevaa Aleksi Eebeniä.

Hullun ja ainakin allekirjoittaneen korvaan hauskankahelin yhtyeen neljäs levy tarjoaa tasan sitä, mitä kuulija todennäköisesti odottaa: siistejä ääniä ajalta, jolloin polyfonia ei ollut itsestäänselvyys. Fiktiivisten pelien mukaan nimetyt kappaleet pystyisivät vaivatta hämäämään nuoremman sukupolven, kirvoittaen totisia ”Hei, mistä pelistä tää on?” -kysymyksiä tai ”Mä oon pelannu tätä joskus! -kommenttoja. Nyt ollaan mielestäni erityisen menevillä jytkytijytkyti -linjoilla, minkä vuoksi juuri tätä DP-levyä voisin suositella tiskijukille, jotka haluavat saada lattian täyteen.

Soundimaailma kulkee linjalla Commodore 64 – Amiga – Nintendo. On pörinää, sahalaitaa, keinutaan yli siniaaltojen. Vaikka kyseessä onkin retroilu, on lopputulos kuitenkin hyvin puhdas, mikä voi hieman vavahduttaa puristeja. Toisaalta, kuka sitä koko levyllistä tunkkaisia ääniä kuuntelisikaan? Puristit? Ym. kolmen koneen äänien synteesi on hyvin toimiva, kunkin koneen parhaat audio-puolet tuodaan esiin.

Huomaan, että jokainen Desert Planet -levy on aina edellistä hankalampi arvioitava. Desert Planetia ei oikeastaan voi vaatia ”uudistumaan” tai ”kehittymään” -mitä se edes tarkoittaisi? Tämä levy on otettu etenkin Germaniassa erityisen hyvin vastaan, joten eittämättä viherkypäröiden suuntaus on oikea tunnettuutta ajatellen. Kuitenkin henkilökohtaisesti pidän eniten vuoden 2003 Joystick Pop -levystä, koska siinä on tiettyä arkaaisuutta, joka on tavallaan pakottanut esiin sen luovan hulluuden, mitä tämän kaltaisessa jutussa tarvitaan. Nyt sävelmassa on paikoitellen melkoisen täyteen ahdettua, ikään kuin ei aivan uskallettaisi luottaa piippeen lumoavaan -peräti parantavaan!- voimaan... mutta tämä siis vanhan kuusnelos-friikin mielipide.

Huomattavaksi plussaksi lukisin sen, että Desert Planet lainailee yllättävän vähän, ei juuri sorru halpahintaisiin viittauksiin olemassaoleviin softwareihin. Itse kuulin ainoastaan pientä homagea Pac-Manin suuntaan, mutta siinä se. Tällaisessa touhussa turhan suoran parodioinnin houkutus on varmasti hyvin suuri.

Desert Planet tarjoaa tämänkertaisellaan huippuunsa hiotun, mielikuvitusta ruokkivan peleilytuokion heille, joiden pelimuistoista rakkaimmat ovat lähempänä vuotta 1990 kuin 1980. Return of the Ninja Droids, Granny Hunt, She-Creatures of the Dry Sea, Interstellar Agent... ei hitto, ei tätä kertakaikkiaan voi haukkua! Desert Planet todistaa jälleen kerran, että koneet ovat musiikinteossa mitä oivin renki.