Juliette And The Licks: You´re Speaking My Language

Hassle

Juliette And The Licksin taannoinen ep oli sen verran reipasta menoa, että odotukset bändin pitkäsoittoa kohtaan nousivat kertarykäyksellä. You´re Speaking My Language ei kuitenkaan ole toivomani kaltainen täystyrmäys, vaan omassa genressään varsin keskinkertainen teos. Julietten ja poikien meininki on räväkkää, mutta osapuilleen siihen se sitten jääkin. Kappaleista ei sisältöä juuri löydy.

Primitiivinen rock (kutsui sitä sitten garage-, alternative-, tai action-rockiksi) on tyylinä varsin anteeksiantamaton – kyseisen kentän liki kaikki kikat on kulutettu loppuun jo vuosia sitten ja nykyään kyse onkin lähinnä siitä kuka on opiskellut muotokielen – tai ilkeämmin sanottuna kliseenipun – parhaiten. Pohjoismaiset bändit, etunenässä Hellacopters ja Turbonegro ovat tässä junassa aivan kärkisijoilla, mutta Juliette And The Licksillä on vielä paljon työtä tehtävänä sinne päästäkseen. Musiikillisesti Juliette pyörii tosin huomattavasti lähempänä Patti Smithin ja X-Ray Spexin kaltaisten varhaispunkkareiden maailmaa. Kovin pahasti metsään eivät mene myöskään rinnastukset Hole/Courtney Loven tekemisiin.

Juliette Lewis on värikäs persoona ja kieltämättä täydellinen keulakuva rock-yhtyeelle. Näyttelijätär on tismalleen sopiva sekoitus dekadenssia, seksiä ja glamouria, eikä neidon lauluäänikään ole kummoisempi. Jos You´re Speaking My Languagelle olisi onnistuttu sorvaamaan enemmän I Never Got To Tell You What I Wanted Ton ja This I Know’n kaltaisia, pääosin hidastempoisia kappaleita, olisi levystä voinut innostua tosissaankin. Rankemmissa menopaloissa Lewisin tulkintaa vaivaa ihmeellinen kireys.