One Self: Children Of Possibility

Ninja Tune

Sujuvan letkeää, muttei ehkä kaikkein valoisimman päivänpaisteen kesämusaa olisi tarjolla. Kiireettömän uneliaasti jumitteleva, Suomessakin – jos olen oikein ymmärtänyt – Funky Elephantin puitteissa vieraillut One Self koostuu – nimestään huolimatta – kolmesta yksilöstä. Levyjä pyörittää monissa liemissä keitetty, ehkä tunnetuin Venäjä-juurinen alan mies DJ Vadim, mikkityöskentelystä vastaavat New Yorkilainen Blu Rum13 sekä chileläis-brasilialainen, Ruotsissa varttunut Yarah Bravo. Ja jos on monikulttuurista porukkaa ohjaimissa, niin myös polttoaineena kuullaan sen peruslevynkääntelyn ynnä muun alan tekniikan lisäksi niin sitaria, afrikkalaisia soitinmausteita, flamenco-kitaroita ja niin edelleen. Tiivistettynä lopputulos on eräänlaista hivenen hapokasta tummaa hiphoppia, jossa mikkimestarit pääsevät loistamaan. Erittäin kuunteluystävällisestä eli juohevan sujuvasta kaavastaan huolimatta sen kummempia varsinaisia kohokohtia tai tiukasti päähän jääviä heittoja lapsien avoimuudelle ja vastaanottavaisuudelle omistettu albumi ei tarjoa. Silti erittäin nautinnollista materiaalia tusinan raidan paketista irtoaa etenkin kokonaisuutena. Kuinka pitkälle se sitten riittää...?

Biiseistä ensinnä nousee kakkosena soiva Trying To Speak, jossa Blu Rum13:sta liukaskielinen tiputtelu ja taputuskerrolla niskaa liikuttava kumina ja kolkuttelu vakuuttaa. Hämärästi nykivä Be Your Own on yksi omalaatuisimpia raitoja levyllä, hyvinkin kliinisestä jumputuksesta väänneltyyn sitariin kuljetaan yllättävänkin sulavasti. Triphopahtavassa Over Exposessa Yarah tiputtelee mukavan sielukkaasti, vaikka ei ihan Erykah Badumaiseen syvällisyyteen ylläkään. Kohokohta koittaa selvästi pilke silmäkulmassa letkeilevän Bluebirdin kohdalla. Bluesia tunnelmaa, funkia kitaranyintää, hiphopin menevyyttä... Hieno biisi!

Enemmän One Selfin setti kuitenkin tuntuu olevan tuollaista taustachillailua kuin todellista tanssilattiabiittiä. Silti ainakaan minun korviini albumi ei myöskään jumitu liian kliiniseksi ja huomaamattomaksi trendikahvilan äänimatoksi. Hetkittäin ollaan kyllä liian lähellä sitä... Onneksi löytyy myös tiukasti laukkaavaa vastapainoa, kuten hengästynyt Paranoid (ei siis mitään yhteistä siihen hevihittiin). Orgaanisilla rummuilla ja sitarilla pyörteilevä Cupid Smiling The Smile haaveellisine vokaaleineen täytyy myös mainita. Jotenkin vain noita Bluebirdin kaltaisia parhauksia kaipaisi enemmän. Nyt levy jää monipuolisesta tunnelmakartastaan ja avoimesta eri musiikkikulttuurien yhdistämisestään huolimatta hiukan vajaatehoiseksi. Toki tämä suurimman osan rennomman rytmimusiikin pinnalla olevasta tarjonnasta hakkaa vaikka vasurilla.