• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

Jamiroquai: Dynamite

Sony/BMG

Englantilaisen, vuodesta 1992 olemassaolleen Jamiroquain keulahahmo Jay Kay on mediassa yhdistetty turhankin usein asioihin, jotka eivät liity hänen musiikkiinsa. Kiteytettynä hän on buffalohattuinen, Stevie Wonderilta kuulostava 35-vuotias nuorimies, joka on huolissaan maailman tulevaisuudesta, eikä näin ollen saisi ajaa Ferrarilla. Nyt hän ja 90-luvun acid jazz -ilmiöön kategorisoitu bändinsä on pyöräyttänyt kuudennen levynsä. Kotisivuiltaan saatujen tietojen mukaan tämä levy on äänitetty studiolivenä pienin digitaalisin hionnoin, tavoitteena ”grooven maksimointi”. Kappaleista ovat vastanneet Kayn lisäksi kitaristi Rob Harris ja kiipparisti Matt Johnson.

Eikä hätää, ilmeisesti ainakin kaksi levyä on vielä tulossa, sillä Sonyn kanssa solmitun sopimuksen mukaan Jamiroquain tulee tehdä yhtiölle kahdeksan äänitettä. Yli 20 miljoonasta myydystä albumista, neljästä tehdystä maailmankiertueesta ja 141 viikosta brittien sinkkulistalla voitaneen päätellä, että bändin saaga tulee vielä jatkumaan, kivakiva.

Levyä on tehty Espanjassa, Italiassa, Costa Ricassa, Skotlannissa, Nykissä, Los Angelesissa sekä Jay Kayn omassa Buckinghamshiren studiossa. Mieleen tulevat heti Michael Jacksonin megalomaaniset levytystuotannot, Invincible etunenässä. Mutta minulla on ilo kertoa, että tämä on kuitenkin levy, jonka Jackson olisi halunnut, tai hänen olisi pitänyt tehdä. Ja täytyy sanoa, että itse Stevie Wonderillekin tulevat tiukat paikat, kun lähdetään kisaamaan vuoden 2005 parhaasta groove-albumista! Tätä kirjoittaessa Wonder ei ole vielä julkaissut uusintaan, mutta aikamoista satsia miehen pitää olla tehnyt päästäkseen ”oppipoikansa” tämänkertaisen työn tasolle.

Tämä levy jytkii, kyllä. 11 kappaletta on sopiva määrä, kestot pysyvät pääsääntöisesti aisoissa. Slovarit ovat perusteltuja, tämä on paras levykokonaisuus pitkään aikaan. Yhtye on ”uusiutunut” kiitettävän hillitysti: pohjalla on edelleen space-disco ja munaisa bassottelu. Kappaleet eivät ole ehkä aivan niin rikkaita kuin 90-luvun puolella, ja paikoitellen tuntuu, että piisien yksinkertaisuutta ja peräti palapelimäisyyttä (Love Blind) korvataan studiokikkailulla sekä taustojen täyteen ahtamisella. Kokeilevuutta löytyy electro-meiningistä ja industriaalisävytteisestä mekkaloinnista, ja tarvittaessa sujuu myös myöhempien aikojen Rollarit mieleentuopa rok (Black Devil Car). Mutta esimerkiksi Dynamite, Starchild, (Don´t) Give Hate A Chance... todella messevää, pettymystä tuottamatonta perus-Jamiroquaita kuqin!

Yllättävän harmaat ja ankeat kannet on tällä levyllä tiedostavaan, positiiviseen, joidenkin mielestä varmasti jopa naiiviin sisältöönsä nähden. Mietin kauan, lauletaanko World That He Wantsissa Jumalasta vai George W. Bushista, mutta selvisihän sekin kansivihon viimeisellä sivulla.

On tämä ilman muuta enemmän kuin mitäänsanomatonta, radiosoittokelpoista RnB:tä. I Need a Little Sexfunk Right Now -säe kuvaa ehkä parhaiten tätä levyä, joka osoittaa, että kyllä sitä hyvää musiikkia 2000-luvullakin tehdään.

Kommenttien keskiarvo:

JariJ kommentoi 30.06.2005:

Pisteet:

Vaikka ihan kympillä ei ole levyyn vielä tullut perehdyttyä, on selvää että käsissä on tiukinta Jamiroquaita sitten Travelling Without Movingin (tai no, olihan Synkronizedilla vielä loistava "piilobiisi" Deeper Underground). Bändiä tuli kuitenkin uran alkuvaiheissa fanitettua aika rajusti ja syyt palautuvat vahvasti mieleen Dynamitea kuunnellessa. Jay Kay on loistava tulkitsija, bändi soittaa yhteen kuin unelma, ja kappaleet ovat heikoimmillaankin oman lokeronsa eliittiä.

Toki, eihän Jamiroquailla ole tällä hetkellä kilpailijoita - autenttinen funk/groove on joko kadonnut maan päältä tai sitten sitä soittavat yhtyeet ovat vajonneet johon undergroundin undergroundiin eivätkä halua sieltä edes tulla ulos. 90-luvun alun/puolenvälin happojatsi-nimetkin ovat vajonneet jonnekin unholaan - mitä esimerkiksi tapahtui loistavia sinkuloita julkaisseelle Gallianolle? Missä on Mother Earth? James Taylor Quartet on sentään Pori Jazzeilla...pitäisi varmaan mennä katsomaan.

Mutta takaisin Dynamiteen - yksittäisistä siivuista tällä hetkellä parhaalta maistuvat nimibiisi ja miksei myös Seven Days ja World That He Wants. Sinkkutsipale Feels Just Like It Should ei ole ilmiselvä hitti, mutta outoa vetoa siinäkin on.

Hitto, pitäisiköhän tuo Funk Odysseykin hoitaa hyllyyn?

dacream kommentoi 05.07.2005:

Pisteet:

aivan loistavaa! ehdinkin jo pelästyä mihin jamiroquain elinvoima on kadonnut, a funk odyssey ei nimittäin ollut mikään paras levy. mutta dynamite todella on palauttanut uskoni tähän yhtyeeseen. ja enemmänkin:) "seven days in sunny june, we´re long enough to bloom..."