Jamiroquai: Dynamite

Sony/BMG

Englantilaisen, vuodesta 1992 olemassaolleen Jamiroquain keulahahmo Jay Kay on mediassa yhdistetty turhankin usein asioihin, jotka eiv�t liity h�nen musiikkiinsa. Kiteytettyn� h�n on buffalohattuinen, Stevie Wonderilta kuulostava 35-vuotias nuorimies, joka on huolissaan maailman tulevaisuudesta, eik� n�in ollen saisi ajaa Ferrarilla. Nyt h�n ja 90-luvun acid jazz -ilmi��n kategorisoitu b�ndins� on py�r�ytt�nyt kuudennen levyns�. Kotisivuiltaan saatujen tietojen mukaan t�m� levy on ��nitetty studioliven� pienin digitaalisin hionnoin, tavoitteena �grooven maksimointi�. Kappaleista ovat vastanneet Kayn lis�ksi kitaristi Rob Harris ja kiipparisti Matt Johnson.

Eik� h�t��, ilmeisesti ainakin kaksi levy� on viel� tulossa, sill� Sonyn kanssa solmitun sopimuksen mukaan Jamiroquain tulee tehd� yhti�lle kahdeksan ��nitett�. Yli 20 miljoonasta myydyst� albumista, nelj�st� tehdyst� maailmankiertueesta ja 141 viikosta brittien sinkkulistalla voitaneen p��tell�, ett� b�ndin saaga tulee viel� jatkumaan, kivakiva.

Levy� on tehty Espanjassa, Italiassa, Costa Ricassa, Skotlannissa, Nykiss�, Los Angelesissa sek� Jay Kayn omassa Buckinghamshiren studiossa. Mieleen tulevat heti Michael Jacksonin megalomaaniset levytystuotannot, Invincible etunen�ss�. Mutta minulla on ilo kertoa, ett� t�m� on kuitenkin levy, jonka Jackson olisi halunnut, tai h�nen olisi pit�nyt tehd�. Ja t�ytyy sanoa, ett� itse Stevie Wonderillekin tulevat tiukat paikat, kun l�hdet��n kisaamaan vuoden 2005 parhaasta groove-albumista! T�t� kirjoittaessa Wonder ei ole viel� julkaissut uusintaan, mutta aikamoista satsia miehen pit�� olla tehnyt p��st�kseen �oppipoikansa� t�m�nkertaisen ty�n tasolle.

T�m� levy jytkii, kyll�. 11 kappaletta on sopiva m��r�, kestot pysyv�t p��s��nt�isesti aisoissa. Slovarit ovat perusteltuja, t�m� on paras levykokonaisuus pitk��n aikaan. Yhtye on �uusiutunut� kiitett�v�n hillitysti: pohjalla on edelleen space-disco ja munaisa bassottelu. Kappaleet eiv�t ole ehk� aivan niin rikkaita kuin 90-luvun puolella, ja paikoitellen tuntuu, ett� piisien yksinkertaisuutta ja per�ti palapelim�isyytt� (Love Blind) korvataan studiokikkailulla sek� taustojen t�yteen ahtamisella. Kokeilevuutta l�ytyy electro-meiningist� ja industriaalis�vytteisest� mekkaloinnista, ja tarvittaessa sujuu my�s my�hempien aikojen Rollarit mieleentuopa rok (Black Devil Car). Mutta esimerkiksi Dynamite, Starchild, (Don�t) Give Hate A Chance... todella messev��, pettymyst� tuottamatonta perus-Jamiroquaita kuqin!

Yll�tt�v�n harmaat ja ankeat kannet on t�ll� levyll� tiedostavaan, positiiviseen, joidenkin mielest� varmasti jopa naiiviin sis�lt��ns� n�hden. Mietin kauan, lauletaanko World That He Wantsissa Jumalasta vai George W. Bushista, mutta selvisih�n sekin kansivihon viimeisell� sivulla.

On t�m� ilman muuta enemm�n kuin mit��nsanomatonta, radiosoittokelpoista RnB:t�. I Need a Little Sexfunk Right Now -s�e kuvaa ehk� parhaiten t�t� levy�, joka osoittaa, ett� kyll� sit� hyv�� musiikkia 2000-luvullakin tehd��n.

Kommenttien keskiarvo:

JariJ kommentoi 30.06.2005:

Pisteet:

Vaikka ihan kympill� ei ole levyyn viel� tullut perehdytty�, on selv�� ett� k�siss� on tiukinta Jamiroquaita sitten Travelling Without Movingin (tai no, olihan Synkronizedilla viel� loistava "piilobiisi" Deeper Underground). B�ndi� tuli kuitenkin uran alkuvaiheissa fanitettua aika rajusti ja syyt palautuvat vahvasti mieleen Dynamitea kuunnellessa. Jay Kay on loistava tulkitsija, b�ndi soittaa yhteen kuin unelma, ja kappaleet ovat heikoimmillaankin oman lokeronsa eliitti�.

Toki, eih�n Jamiroquailla ole t�ll� hetkell� kilpailijoita - autenttinen funk/groove on joko kadonnut maan p��lt� tai sitten sit� soittavat yhtyeet ovat vajonneet johon undergroundin undergroundiin eiv�tk� halua sielt� edes tulla ulos. 90-luvun alun/puolenv�lin happojatsi-nimetkin ovat vajonneet jonnekin unholaan - mit� esimerkiksi tapahtui loistavia sinkuloita julkaisseelle Gallianolle? Miss� on Mother Earth? James Taylor Quartet on sent��n Pori Jazzeilla...pit�isi varmaan menn� katsomaan.

Mutta takaisin Dynamiteen - yksitt�isist� siivuista t�ll� hetkell� parhaalta maistuvat nimibiisi ja miksei my�s Seven Days ja World That He Wants. Sinkkutsipale Feels Just Like It Should ei ole ilmiselv� hitti, mutta outoa vetoa siin�kin on.

Hitto, pit�isik�h�n tuo Funk Odysseykin hoitaa hyllyyn?

dacream kommentoi 05.07.2005:

Pisteet:

aivan loistavaa! ehdinkin jo pel�sty� mihin jamiroquain elinvoima on kadonnut, a funk odyssey ei nimitt�in ollut mik��n paras levy. mutta dynamite todella on palauttanut uskoni t�h�n yhtyeeseen. ja enemm�nkin:) "seven days in sunny june, we�re long enough to bloom..."