Black Sabbath: The Best Of

Sanctuary

Miten julkaista toimiva kokoelmalevy yhtyeeltä, jonka ura on luodattu jo moneen kertaan? Vaihtoehtoja on kaksi: lyödään kaikki bändin levyttämä materiaali boksiin ja työstetään niiden oheen asiantuntevaa tekstiä vuosien varrelta. Tai sitten tiivistetään kaikki yhtyeen isot hitit yhdelle cd:lle, unohdetaan hardcore-fanien miellyttäminen ja kerätään iloisesti fyrkat pankista. Välimallit harvoin toimivat.

Juuri tähän sudenkuoppaan lankeaa viimeisin Black Sabbath-kokoelma. Tai jos tarkkoja ollaan, ei kyse ole edes uudesta, vaan muutama vuosi sitten ilmestyneen kokoelman päivitetystä laitoksesta. Ja vaikka emme Desibelissä uudelleenjulkaisuja varsinaisesti arvioikaan, on yhden rock-historian tärkeimmän yhtyeen tekemisissä joka kerta kosolti uutisarvoa. Sitä paitsi, tuleehan Ozzy joukkoineen Suomeen esiintymään ensi kuun alkupuolella.

Jos The Best Of Black Sabbath-levyn haluaa ruotia karkeasti, kuuluu tuomio seuraavasti: ensimmäiselle cd:lle on mahdutettu iso osa viimeisen kolmen vuosikymmenen parhaita rock-kappaleita, kun taas toiselta löytyy muutamaa poikkeusta lukuunottamatta (Sabbath Bloody Sabbath, Symptom Of The Universe) pelkkää väsyneen dinosauruksen kuolinkorahtelua. Mutta vaikka The Best Of Black Sabbath lässähtääkin loppuaan kohden, on sen alkupuoli niin tiukkaa tavaraa, että loppuarvosana nousee plussan puolelle. Itse asiassa levyn klassisimpia biisejä kuten Iron Man, Paranoid ja N.I.B. ei sen enempää edes pysty arviomaan – ne kuuluvat jokaisen musiikkia seuraavan perustietämykseen ja niitä koskevat syvältä viistävät analyysit on kirjoitettu jo satoihin kertoihin. Reilussa kolmessakymmenessä vuodessa nämä aikanaan radikaalit ja äärimmäisen raskaat kappaleet ovat muodostuneet osaksi yleistä perimätietoutta – oikeastaan ainoa, joka vielä kuviosta puuttuu, on että ne jonain päivänä löytyvät peruskoulun musiikkikirjan sivuilta. (Ajatuksena kieltämättä mehukas: ”No niin lapset, kaivakaapa nokkahuilut esiin, soitamme laulu – ja soitinyhtye Black Sabbathin sävelmän Paranoid”).

The Best Of Black Sabbath-levyn ulkoasu on valitettavasti jätetty halvan näköiseksi, eikä kansivihkon infopuoleenkaan ole kunnolla satsattu. Esim. kappaleiden alkuperäisiä julkaisuvuosia ei ole oheen jaksettu laittaa. Vaikka The Best Of Black Sabbath osittain tehtävänsä suorittaakin, en voi olla suosittelematta kaikille asiaan vakavasti suhtautuville Rhinon hinnakasta, mutta laadukasta The Complete Original Black Sabbath 1970 – 1978-boksia.

Kommenttien keskiarvo:

toniL kommentoi 01.07.2005:

Pisteet:

Heti alkuun on syytä korostaa että itselläni ei ole yhtään mitään Black Sabbathia vastaan, vaan kyseessä on todennäköisesti maailman ylivoimaisesti kovin ja vaikutusvaltaisin hevibändi. Tämä Best of -julkaisu sen sijaan on erinomaisen turha levy. Myöhemmistä levyistä joissa Tony Martin hoitelee laulajan hommia olisi vonutkin jonkilaista koostetta muodostaa, mutta Sabbathin alkupään tuotanto ei kertakaikkiaan sovi ollenkaan tällaiseen "hittipotpuri"-formaattiin vaan kyseiset albumit on koettava kokonaistaideteoksina, ilmiö jota nykyään niin kovin vähän enää näkee. Lisäksi ihanan tylsästi albumeittain läjätty kappalejärjestys ja vieläpä se että kaikilta levyiltä Born Againiin asti on pitänyt joku kappale mukaan tunkea kielii siitä että tässä hommassa ei ole ollut minkäänlaista musiikillisia tavoitteita.

Jos jonkinlainen Greatest Hits -kokoelma Black Sabbathin alkuajoista kiinnostaa silti kovasti, niin halvemmalla luultavasti vielä voi löytää jostain We Sold Our Soul For Rock'N'Roll -kokoelman. Siinä ne tärkeimmät biisit kuitenkin ovat ja Never Say Die ja Technical Ecstasy -levyiltäkään ei ole vielä mukana yhtään biisiä, mikä on laskettava ihan puhtaasti ansioksi tähän uudempaan tekeleeseen verrattuna, niin kova kun oli tason lasku kyseisissä levyissä.