Nick Cave & The Bad Seeds: B-Sides & Rarities

EMI

Viimevuotinen Abattoir Blues/The Lyre Of Orpheus oli verevin Nick Cave-albumi miesmuistiin, ja nyt hemmottelu jatkuu jo puitteiltaan pysäyttävällä kokoelmalla: kolme levyä, 56 biisiä, pelkistetyn tyylikäs pahvikotelo. Vain Blixa Bargeld-keräilytarra puuttuu.

No, äskeinen ei ehkä ollut aivan asianmukaista, sillä tripla loistaa nimenomaan musiikillaan - ja parempi olisikin, koska kaikki kokoelmilta yleensä kaivatut krumeluurit kuten historiikit ja biisikommentaarit on jätetty sivuun. Toisaalta niitä ei edes osaa kaivata, onhan The Bad Seeds yksi harvoista huippubändeistä, joiden virtuositeettiin on aina kuulunut olennaisena osana myös tietty vähäeleisyys. Itse asiassa yksi kokoelman suurimmista ansioista onkin siinä, kuinka kattavasti se kuvaa Bad Seedsin kehitystä ja eri puolia. Yhtyeen venymiskykyä rikkaista balladeista karuihin blues-mutaatioihin paketti dokumentoi jopa niin vastaanpanemattomalla tavalla, että siitä muodostuva kokonaiskuva taitaa olla monin verroin todenmukaisempi kuin muutaman vuoden takaisella Best of-tuplalla.

Entä sitten itse saarnamies? Sanokaa mitä sanotte, mutta vuosina 1990-95 planeettamme suurin artisti ei ollut Madonna, Michael Jackson tai Juice vaan Nick Cave. Ainakin minulle. Uransa taiteellisessa huippukohdassa Cavelta onnistui nimittäin kaikki muukin kuin soolouran ja bändi-integriteetin luominen saman kokoonpanon suojissa (mikä sekään ei ole kehno saavutus). Kohtalokasta tunnelmointia, tulista vimmaa, outlaw-meininkiä ja mustaa huumoria sekä imagossaan että musiikissaan yhdistellyt Australian synkkä poika teki peräkkäin kolme erinomaista studiolevyä ja saavutti lopulta myös kaupallista menestystä Kylie Minoguen kanssa esitetyllä singlellä Where The Wild Roses Grow. Mutta tämänhän te kaikki tiesittekin?

Jokaiselle Nick Caven ystävälle B-sides & Rarities on tietenkin massiivisuudessaan pakkohankinta, kokonaisuus, johon voi ja täytyy todella uppoutua. Suurin piirtein kronologisesti etenevän triplan viehätysvoimaa kuvaa hyvin se, että läheskään kaikki kappaleet eivät ole välttämättä vahvoja omillaan, mutta tässä yhteydessä jokainen puolustaa paikkaansa. Markkinalause B-sidesista Nick Caven omana suosikkilevynä saattaakin pitää hyvin paikkansa. Pelkkää musiikkia kuuntelemalla rivien välistä paljastuu vanhalle diggarillekin koko ajan uutta, Caven julistavan baritonin keriessä kuuntelijakaritsan villoja kuin vastateroitettu partaveitsi.

Kohokohtia on tietenkin valtavasti. Jo Good Son-vinyylin mukana tulleet akustiset versiota Tender Preyn ässäbiiseistä ovat pitäneet pintansa aivan yhtä hyvin kuin originaalit, covereissa on potkua vaikka niitä on tehty uhkarohkeasti koskemattoman luokan klassikoistakin (Neil Youngin Helpless, Leonard Cohenin Tower Of Song) ja jopa kieli poskessa improvisoitu häröilykappale kuten That´s What Jazz Is To Me osuu maaliin. Puhumattakaan Good Sonin loistavasta sessiobiisistä The Train Song, Conway Savegen hauraasti tulkitsemasta trad. klassikosta The Willow Garden tai The Boatman´s Call -aikojen b-puolista, jotka ovat melkein laadukkaampia kuin hieman väsähtäneen emolevyn materiaali. Kuriositeeteista erikoisimpiin kuuluu Where The Wild Roses Grow, jossa Blixa Bargeld hempeilee Kylien osuudet tavalla, joka ei jätä kylmäksi - piti suoritusta sitten pelottavana tai koskettavana.

Eiköhän asia olisi tullut maltillisemmallakin alleviivauksella selväksi: tästä ei kokoelma juuri parane. The Murder Balladsin jälkeen Nick Caven meriitit painottuivat pitkään teksteihin - musiikin ollessa pahimmillaan jopa tylsää - mutta kahden hienon julkaisun (ja siis peräti viiden levyn!) jälkeen omakin Cave-intoiluni on melkein entisellä tasolla. Eikä se ole ihan vähän.