Andreas Johnson: Deadly Happy

wea

Glorious-hitillä parrasvaloihin noussut Andreas Johnson on saanut valmiiksi uuden levyn. Deadly Happy on kuolettavan iloista musiikkia, mutta Glorious-tason superhittejä se ei sisällä. Yritystä kyllä on, ja nimenomaan sinne listakärkeen. Kenenkään sydämiin tällaisella musiikilla on vaikea päästä.

Ykkössinkku Shine avaa levyn Garbagea hapuillen, soundimaailmaa myöten. Seuraava kappale, eli End Of The World, on sinänsä ihan komea jousipaisuttelu, ja tästä eteenpäin kurkotellaan Robbie Williamsin karismaa kohti. Myös Beatles ja etenkin Lennonin soolot kaikuvat takaraivossa, kun kuulija miettii, miten tämä on niin tutun oloista. Huonoimmillaan Deadly Happy on lainaamista lainaajilta ja kuulostaa lähes Roxettelta, parhaina hetkinään (esim. The Greatest Day) komeasti tuotettua, radioystävällistä stadionrockia, jonka palaset ovat tasapainossa.

Läpeensä kriittisenä ilkiönä minun on hieman hankala sulattaa artistia, joka yrittää olla oikeastaan laulaja-lauluntekijä-stadionrockari. Paisutteleva tuotanto tekee kokonaisuudesta niin paradoksaalisen, että aivot on syytä jättää narikkaan, kun tämä levy soi. Jostain kumman syystä biisien sanat on painettu kansivihkoon, ja aivot on todella syytä pitää siellä narikassa, jos eksyy niitä lukemaan. Kuvat olisivat kyllä kivampia, etenkin, kun Johnson lausuu englantinsa niin korrektisti, että ymmärtämisvaikeuksia ei voi tulla (ikävä kyllä).

Kyynisempi ihminen voisi jopa ihmetellä onko mitään Andreas Johnson- nimistä kaveria oikeasti olemassakaan, siinä määrin geneeristä tuotoksesta tässä on kysymys. Itse asiassa tämän levyn voi nähdä levy-yhtiön mainoksena, sillä materiaali ei ole varsinaista huttua, ja kuten todettua, tuotanto on todellakin kunnossa (joskin varsin suurta). Kysykää minulta: Andreas Johnson vai Bryan Adams, ja vastaan kymmenen kertaa kymmenestä: Andreas Johnson. Sydämeeni tällä ei ole kuitenkaan mitään asiaa.