Wigwam: Some Several Moons

Wolfgang

Legendaaristen yhtyeiden levyjen arviointi on hengenvaarallista. Huonoja puolia ei saisi löytyä, jos ei halua tulla yöllä puukotetuksi kyseisen yhtyeen intohimoisen fanin toimesta. Wigwam, suomalaisen musiikkielämän ylpeys on julkaissut musiikkia aina vuodesta 1969 ja jaksaa ihme kyllä edelleenkin tehdä musiikkia. Uudelle albumille tekee paluun Wigwamin perustuskokoonpanoon kuulunut basisti Mats Huldén. Vaikuttaa siltä, että tällä kertaa puukonterä taitaakin lipsahtaa johonkuhun toiseen arvioijaparkaan…

Upouusi Wigwam-lätty Some Several Moons alkaa kaikuisella lokin huudolla. Ensimmäinen kappale on melko poppia. Chord Squad toimii ja saa hyvälle tuulelle, muttei sykähdytä sen ihmeemmin. Tuttuja elementtejä vilahtelee. Taitavaa soittoa. Sandpainting on menevä biisi, joka pienen sulattelun jälkeen osoittautuu loistavaksi kappaleeksi. Rechardtin jollain lailla tylsät blueskuviot säkeistön välikkeessä ihmetyttävät minua melko lailla. Tällaisia kun on kuultu monissa muissakin kappaleissa. Kuvioihin kuitenkin tottuu ja nyt ne tuntuvat jo luonnolliselta osalta kyseistä kappaletta. Bow Lane leijailee upeasti tunnelmaan, jota voisi luonnehtia vaikkapa happokantriksi. Mitä lie, ei kiinnosta, kappale kun on loistava! Juuri tällaista sitä aina toivoo saavansa käsiinsä. Kabul Grill ei ole turhan pehmeä kappale. Progeprosentti on korkea. Erittäin hyvä meininki. Cloudy Dream lähtee hieman äkkimakeasti laskevalla bassolla. Alun jälkeen otsikon alle kuoriutuu balladi, jonka vertaaminen Procol Harumiin ei olisi lainkaan rikollista. Edempänä kappale etenee huomattavasti progressiivisempiin tunnelmiin ja saa allekirjoittaneen jalan mukavasti väpättämään. Hieno, keskittymistä vaativa kappale. Deep Pop (Before The Only One Comes) on alkunsa puolesta melko puhdasta Dire Straitsia, mutta ei sytytä läheskään yhtä paljon kuin edellinen. Squaw Valley Non-Event alkaa tyylinmukaisilla progekohinoilla, jotka koostuvat suurelta osin sämplätyistä lokkien huudoista. Tämän päälle yhdistetty Pembroken puhe tuntuu melko erikoiselta. Kappale etenee rauhallisesti cooliin progeiluun, lokit ulisevat silloin tällöin taustalla. Tämänkin kappaleen kuuntelu vaatii keskittymistä, mutta jos sitä tälle kappaleelle antaa, se kyllä vastaa! Tokyo Joe (One Roll From Paradise) on sangen hyväntuulinen kappale, kuitenkin vähemmän tyhjänpäiväisellä tavalla kuin Chord Squad. Kantria tuntuu tässäkin biisissä olevan. Loppu on melkoisen mielenkiintoinen vedos. Vai miltä tuuban ja marimban duetto kuulostaisi? Banging On The Ceiling on ihan kiva, joskin vähän tylsä, rokkaava kappale. Cacobe Bar Two-Step on vähemmän sisällökäs kappale, joka koostuu lähinnä rytmikkään taustametelin päälle tapahtuvasta harmonican ja tenorisaksofonin sooloilusta. En saanut tästä oikein mitään irti.

Yhteenvetona todetaan, että Some Several Moons on Wigwamilta hieman laimea, mutta kuitenkin varsin vahvoja kappaleita sisältävä albumi. Muutama sisällöttämältä tuntuva kappale, muutama todella hieno vedos. Edelleenkin tuntuu Wigwam olevan terässä, joskaan ei samalla tavalla kuin edellisellä levyllä. Titan´s Wheelillä kun yksittäiset kappaleet olivat paljon vahvempia kuin tällä levyllä. Missään tapauksessa Some Several Moons ei ole huono levy. Tunnelmaa riittää ja soitto on varmaa ja taidokasta.