EMI

Voi pojat, aluksi tunnustus: muinoin 8-vuotiaana olisin ollut onnesta ymmyrkäisenä pelkästään siitä, jos olisin saanut edes hypistellä käsissäni tätä upealla hologrammikannella varustettua tuplaliveä – sen sijaan olin iloinen jo nauhoitetusta Powerslave-kasetista, jolla 14-minuuttinen Rime of the Ancient Mariner vielä jäi pahasti kesken, ja naapurin isolta pojalta saadusta julisteesta, joka ei hänen seinälleen kelvannut. No, ovathan ajat muutenkin muuttuneet ja on vaikea kuvitella enää kovinkaan suurta joukkoa nykynuoria haltioitumassa tällaisen yleissivistävän materiaalin äärellä, pelailevat sen asemesta ties mitä pleikkaria ja jos ylipäätään kuuntelevat musiikkia, kuuntelevat jotakin nu-metalia, haaveilevat ehkä jo makoilevansa Christina Aguileran kainalossa.

Edellinen kertoo varmasti paljon ahdaskatseisen stereotyyppisestä ja kyynisestä asennoitumisestani nykynuorisoon, mutta ennen kaikkea se kertoo pitkäaikaisesta suhteestani Iron Maideniin, jonka yhteydessä en edes yritä olla objektiivinen. Olivat Maidenin sanoitukset tai ylipäätään koko imago kuinka hupsuja ja puberteettisia hyvänsä, minä rakastan tätä yhtyettä. Iron Maidenissa on sellaista suoraselkäisyyttä ja epätrendikästä (hyvässä ja pahassa) vanhoihin arvoihin nojaavaa jästipäisyyttä, mikä vetoaa minuun. Todellista eskapismia! Vaikka kyseessä on bändin ties kuinka mones live voi ilkeämieliset puheet rahastamisesta jättää omaan arvoonsa, niin antaumuksellisesti ja vapautuneesti rutiinin edukseen kääntänyt yhtye soittaa. Levystä tulee hyvälle ja toiveikkaalle tuulelle vallankin kun voi muistella biisilistaltaan identtistä saman "comeback"- kiertueen keikkaa Ruisrockissa vuonna 2000. Nimen mukaisesti Rio de Janeirossa nauhoitettu keikka hehkuu yhteisyyden juhlaa ja tunnelma suorastaan vyöryy huoneeseen kun 250000 (!) brasilialaista hoilaa taustalla.

Rock in Rio jää jonkin verran jälkeen Maidenin omasta legendaarisesta (minkä inflaation tämä sana onkaan kokenut) Live After Deathista, mutta on selkeästi bändin muita keikkataltiointeja mallikkaampi. Kuulun koulukuntaan, jonka mukaan Thin Lizzyn Live & Dangerous on mainio mittapuu hyvälle livelle ja Maiden suorituu Lizzy-asteikollakin hyvin, vaikka en mikään livelevyjen suurystävä olekaan. Soundit ovat paikoittain liiankin jykevät ja jättävät hienovaraisimmat kuviot taka-alalle eikä Bruce Dickinsonin ääni tavoita enää samoja nyansseja ts. palosireenin taajuuksia kuin ennen, mutta kyllä silti tulee melkein kyynel silmäkulmaan kun bändin uusin anthem Brave New World helähtää ilmoille. Musiikki on kautta linjan kompromissittomasti tietenkin sitä itseään, ylvästä ja melodista vanhakantaista heviä, josta vanhat tutut nauttivat ja jonka on vaikea kuvitella houkuttelevan kauheasti uusia kuulijoita. Mutta ainahan voi toivoa.