Julkaistu: 08.06.2005
Arvostelija: Marko Ylitalo
Playground
”Laihoja, androgyynejä, sopivasti gootahtavia, erittäin rock-henkisiä ja täynnä viileää asennetta”. Siinä on listattuna Strip Musicin jäsenten tärkeimmät ominaisuudet promokirjeen perusteella. Ilmeisesti soitto-, laulu- tai biisintekotaito eivät ole niin merkittäviä tai edes olennaisia tekijöitä. Siltä ainakin välillä kuulostaa. Ruotsalainen Strip Music nousi Yvonnen helmoista, sivuprojektista, uudeksi pääbändiksi nokkamies Henric de la Courille. Viiden muun jäsenen menneisyydestä löytyy osalta Yvonne-yhteyksiä, muilta muutama nimettömämpi indie-viritelmä.
Saatekirjeen mukaan yhtye asetti uransa alussa dogmia, joiden rajoissa biisit pitää tehdä: ”kaksi sointua per kappale, vain kaksi soitinta ja ainoastaan rakkaudesta kertovia sanoituksia”. Osat säännöistä on debyytin perusteella haudattu. Soittimia on neljää erilaista: kaksi syntetisaattoria, kitara, basso ja rummut. Jäseniäkin on kuusi, joiden pääsyvaatimuksena yhtyeeseen oli, että ”kaikkien piti näyttää hyviltä”. Saavutuksikseen yhtye listaa noteerauksen brittiläisessä NME:ssä, tuossa musiikkilehtien seiskassa.
Nimestään tai itselleen asettamistaan ehdoista huolimatta Strip Music ei ole kovinkaan riisuttua musiikkia. Pikemminkin ylituotettua. Siinä missä The White Stripes ja jossain määrin myös The Raveonettes onnistuvat luomaan kiinnostavaa uutta musiikkia kaavamaisuudesta ja rikkomaan samalla rockin raja-aitoja asettamalla itselleen uusia rajoituksia, niin Strip Music epäonnistuu. Tulos ei ole hyvä, vaikka omia sääntöjäkin on rikottu. Yhtye yrittää kurkotella jossain The Curen, vanhan U2:n, My Bloody Valentinen ja Manic Street Preachersin musiikkien leikkauspisteessä sijaitsevaa ajatonta, modernia lopputulosta, mutta ei yllä lähellekään. Syy on yksinkertainen: tärkein eli hyvät kappaleet loistavat poissaolollaan. Kappaleet ovat tylsiä ja mitäänsanomattomia, joita keskivertorockbändin standardit ylittävä kukkoileva asenne ei pysty pelastamaan. Ainoat asiat, mitkä Strip Musicissa loistavat ovat tahaton huumori ja itsensä liian vakavasti ottavat, kansainvälisestä rocktähteydestä unelmoivat ruotsalaismiehet. ”Konsepti on harvinaisen selkeä”, sanoo de la Cour saatekirjeessä ja jatkaa ”se on täydellinen”.
Ruotsalaisyhtye kurkottelee kohti The Curen, vanhan U2:n, My Bloody Valentinen ja Manic Street Preachersin musiikkien leikkauspisteessä sijaitsevaa ajatonta, modernia lopputulosta.
Kotisivut: www.stripmusic.com
(Päivitetty 08.06.2005)
Kommenttien keskiarvo:
