Life Of Agony: Broken Valley

Epic

Elämän synkimmät yllätykset tulevat yleensä kuin puun takaa: joulupukki onkin naapurin setä, kaveri puukottaa selkään, vaari paljastuu täydelliseksi siaksi ja onpa Life of Agonykin vääntänyt sitten surkean levyn. LOA teki vuosina 1993-1997 Roadrunnerille kolme loistavaa levyä. Varsinkin kahteen ensimmäiseen liittyy minulla paljon voimakkaita nuoruuden muistoja ja yksi näistä on jo klassikon asemassa. Bändi alkoi rakoilla vuonna 1995, kun Type O Negativessakin vaikuttanut rumpali Sal Abruscato lähti kävelemään, 1997 laulaja Keith Caputolle riitti ja lopulta pari vuotta myöhemmin kuopattiin koko bändi. Nyt yllättäen nuoruuteni suosikkiyhtye pisti kasaan uuden platan, seitsemän vuoden tauon jälkeen. Taustalla on tällä kertaa tuottaja Greg Fidelman yhdessä levy-yhtiö Epicin kanssa ja jälki on todella katastrofaalinen. Levy on niin paska, että jokainen kuuntelukerta tekee pahaa, pahempaa kuin yläasteen luokkakuvien katsominen.

Periaatteessa olisi riittänyt, että Life of Agony olisi tuottanut samaa vanhaa veivaustaan, kuten muut vanhat väsyneet jyrät. Mutta, jostain syystä bändi kuulostaa nyt monella raidallaan täysin Velvet Revolverilta ja Junk Sickillä Alice in Chainsiltä. Siis mitä vittua! Mikä tarve LOA:lla on kopioida todella tökeröllä tavalla näitä bändejä? Muut raidat ovat sitten sitä keskitien hajutonta, ylituotettua jenkkirokkipaskaa, jota MTV on pullollaan. Mitä ihmeen teinisoopan ja väljähtyneen grungen sekoitusta tämä on? Missä asenne? Alkaako ikä painaa? Rahat loppu? Mitä enemmän Broken Valleyta kuuntelen, sitä varmempi olen siitä, että kyseessä on jokin salaliitto. Bändin ovat kaapanneet alienit ja todellisuudessa tämän levyn ovat tehneet huipputeknologialla Area 51:den mustapukuiset agentit. Ei tätä muuten voi selittää.

Rehellisesti sanottuna en kuullut bändin yhteen palaamisesta vuonna 2003 ja nyt toivon, etten olisi kuullut myöskään mitään uudesta ”levystä”. Kaikille bändin diggareille suosittelenkin, että pitäkää rakkaat muistot näistä ahdistuneista sedistä ja älkää missään tapauksessa kuunnelko tätä viemärimehua. Te, jotka ette Life of Agonysta ole ennen mitään kuullet, pidätte tätä levyä varmaan parin, urpot ehkä kolmen tähden arvoisena. Mutta faneille tämän levyn kuuntelu tuntuu siltä, kun kaveri epäonnistuu tarpeitaan tehdessään tähtäämisessä ja lorottaa kengillesi. Siistiä oolrait!