Julkaistu: 24.04.2002
Arvostelija: Miika Jalonen
EMI
Suhteellisen vankkaa suosiota Suomessakin edelleen nauttiva D:A:D on saavuttanut kotimaassaan Tanskassa jo lähestulkoon kansallisikonin aseman. Sen hyväntuulisuutta ja lämmintä ironiaa huokuva suhtautuminen tekemisiinsä (erityisesti live-esiintymisiin!) on poikinut vuosien saatossa lukuisia nautinnollisia musiikkihetkiä. Ikävä kyllä tuntuu, että nykyisellään tämä sympaattinen yhtye rutistaa levyjä enemmänkin vanhasta tottumuksesta liikkuen kankeasti kuin pelkällä instituutionsa painolla. D:A:D:n alkuaikojen hyvinkin riehakas kokeilumieli on vaihtunut pahimmillaan suorastaan puuduttavaksi keskitien rokiksi ja kuin symbolina tälle kaikki levyn biisit kulkevat suunnilleen samalla laiskanpulskealla tempolla. Näin jälkiviisaasti voisi kyllä todeta, että ehkä bändin riehakkaan ilkamoiva olemus on täydentänyt alusta asti sen musiikillisia puutteita ja jopa saanut yhtyeen tuntumaan osiensa summaa suuremmalta.
Seestyminen ja rutinoituminen ei siis ole tehnyt D:A:D:lle hyvää ja uuden nuoren rumpalin Laust Sonnen pestaaminenkin tuntuu jääneen vain lyhytaikaiseksi piristysruiskeeksi. Bändin parhaita hetkiä tulee ikävä ja alkaa tuntua siltä, ettei yhtye tee enää koskaan mitään niin hyvää kuin Riskin’ it All-levyn majesteettinen Grow or Pay. Radiossa täälläkin tiuhaan soinut nimibiisi on mainio AOR-hitti ja Blue All Overin nokkelasti rytmitetty banjokuvio nostaa hymyn suupieliin, mutta siinä ne huippuhetket oikeastaan ovatkin. Jacob Binzer on edelleenkin tyylitajuinen kitaristi, mutta veljensä Jesperin yksiulotteinen ja kireä ääni on sen sijaan menettänyt viimeisenkin teränsä.
Melkein yhdentekevän levyn pisteet menevätkin lähinnä maailman cooleimman basistin Stig Pedersenin villeille innovaatioille, jotka tosin rajoittuvat hänen mielikuvituksekkaaseen bassokokoelmaansa (niille jotka eivät vielä tienneet, Pedersen soittaa pelkästään 2-kielisiä ja toinen toistaan merkillisemmän muotoisia bassoja) ja hänen kenet tahansa dandyn kateelliseksi saattavan vaatekaappinsa sisältöön. Kannet ovat jälleen kerran hienot ja yhtyettä kauan seuranneena ainakin minä tunnistin heti ketä bändinjäsentä kannen neljän koiran on tarkoitus kuvata. Mutta siis: ainakin tällä erää D:A:D viimeisimmäksi huippuhetkeksi jää vuoden 1995 aliarvostettu Helpyourselfish, joka poikkeaa synkeällä ja raskaalla yleisilmeellään melko paljon yhtyeen muusta tuotannosta.
