Tommy Huovinen: Eteläranta

Low Frequency

Tommy Huovinen on aiemmin tehnyt uraa Otos-77–yhtyeessä ja julkaisee nyt soololevyllisen kappaleita, joista seitsemän on miehen itse tekemiä ja yksi on Juice Leskisen, Huovisen suurimman innoittajan aiemmin julkaisematon biisi. Kansipapereissa levyn kerrotaan syntyneen ilman kompromisseja, täysin rehellisesti tekijänsä vision mukaiseksi. Useimmista kappaleista tulee mieleen Juice Leskinen, Yö, Popeda tai Leevi and the Leavings. Huovinen on haalinut studioon peräti seitsemänhenkisen bändin. Levyä kuunnellessa tulee väkisinkin hieman hämmentynyt olo – minne ne kaikki ihmiset on piilotettu? Esimerkiksi Apulanta tekee kolmehenkisenä rikkaamman, kokonaisvaltaisemman ja ennen kaikkea persoonallisemman soundin. Orkesteria ei tietenkään voi kaikesta syyllistää varsinkin, kun se soittaa levyllä sangen hyvin. Pureutukaamme kappaleisiin.

Albumin aloittaa rokkaavan kuuloisesti nimibiisi Eteläranta. Valitettavasti kappale ei jaksa kiinnostaa paljoa alkua pidempään. Kertosäe tulee ja menee tarttumatta mihinkään. Jotenkin junnaavaa suomirock-iskelmä-fuusiota. Sen sijaan Näinä päivinä, vaikkei tarjoakaan mitään uutta, on toimiva rock- iskelmä. Teksti nyt on mitä on, mutta eipä iskelmällä ole aiemminkaan maailmaa muutettu. Jos tämä radiosta tulisi, niin ei se ainakaan ärsyttäisi. Sen sijaan Sinän kerto on jotain järkyttävää: ”en nähnyt sua eilen/ en nähnyt sua tänäänkään/ en kai nää sua enää milloinkaan”. Säkeistöt ruikuttavat sitä ainaista ”sinä lähdit, minä jäin, voidaanko alkaa uudestaan”-shittiä. Mitähän tälläkin taas halutaan sanoa? Kun musiikkikaan ei herätä sen suurempia tunteita, Sinän ärsytyspisteet pääsevät kohtuullisen korkealle. Singlenäkin julkaistu Kaksi viikkoa ja kotiin tuo väkisinkin mieleen 15. yön. Tämä häiritsee tavattomasti, mutta itse kappale on iskelmäksi toimiva. En vaan ymmärrä, miten voi olla mahdollista, että jos sama ihminen tekee sekä sävellyksen että tekstin, laulu tulee epäluonnollisesti rytmitettynä. Tarkoitan näitä pitkiä miinut (suom. minut) ja kynttilänva lossa (suom. kynttilän valossa) –tyylisiä kohtia. Kuvasi on musiikkina erittäin tylsää eikä teksti herätä minussa mitään tunteita, mutta viulusoolo lopussa on loistava ajatus! Sääli vaan että sitä ei ole soitettu puhtaasti. Viva Italia on paitsi pohjattoman korni biisinnimi, myös äärettömän tylsä kappale, josta en löydä juuri mitään muuta hyvää sanottavaa, kuin säkeistöihin miellyttäviä koristeluja tekevän clean-kitaran. Maailma muuttuu rullaa välillä erittäin hyvin, mutta teksti on jauhettu tuhanteen kertaan. ”rakastan sua vieläkin, rakastat kai sinäkin” jne. Kun Kiitos vaan alkoi ensimmäisen kerran tätä levyä kuunnellessani, jo ensimmäisestä soinnusta tiesin, että tässä on levyn paras kappale. Sääli vaan, että kyseessä on juuri se yksi Leskisen säveltämä ja sanoittama kappale. Miellyttävä, pieni kappale, jossa on kaikki krapula-aamun parhaat puolet eikä yhtään huonoa. Mahdollisesti Anssi Tikanmäen sovitus on kohottanut kappaleen viehättävyyttä vielä muutaman asteen verran. Huovisen äänen kiistaton karisma pääsee erityisesti tässä kappaleessa kukkaansa. Kyseessä on sopivan roskainen; puhdas, mutta luonnollinen ääni. Arvioinnin kohteena olleessa painoksessa on vielä kolme bonusraitaa: Rakkaani, Tahdon sut ja Alla katulamppujen. Ne ovat kappaleina niin tylsiä, että niiden kansipapereista puuttuvia tekstejä ei jää kaipaamaan. Erityisesti loputtomalta tuntuva kolmas bonusraita raivostuttaa.

Soundit ovat yleisesti ottaen hyvät. Laulu kuuluu eikä ole tukkoinen, kitara kuulostaa kitaralta ja viulu viululta (mikä ei sivumennen sanoen ole studiossa ollenkaan helppoa). Rumpusoundit sen sijaan ovat aika ajoin melkoista kolinaa. Välillä on jopa mahdotonta erottaa virveliä ja basaria toisistaan. Kokonaisuuden arvoa pudottaa kuitenkin eniten sanoitusten mielenkiinnottomuus ja julkaisukelvottomien kappaleiden korkea määrä. Laulajan äänessä on potentiaalia ja hän tekee tyylitajuista työtä. Aavistus persoonallisuutta orkestroinnissa ja sävellystyössä ei kuitenkaan tekisi pahaa.