Bruce Springsteen: Devils & Dust

Columbia

Isosti rokkavien E-Street Band-levyjen lisäksi Bruce Springsteenilla on ollut epäsäännöllisin väliajoin tapana julkaista toteutustavaltaan riisutumpia kiekkoja. Nebraska-klassikon lisäksi samaan kategoriaan voidaan laskea ainakin vuoden 1995 The Ghost Of Tom Joad, jolla Springsteen pystyi – kaikesta miljoonamenestyksestä huolimatta - luotaamaan myös pienen ihmisen hätää täysin luonnollisesti. Samaa on vaikea kuvitella muista Springsteenin ikäluokan kollegoista (esim. Mick Jagger, Sting).

Vaikka Devils & Dustilla on paljon yhteistä kahden aiemmin mainitsemani levyn kanssa, löytyy selviä erojakin. Nebraskan ollessa käytännössä raaka demo, on Devils & Dust pienimuotoisesti, mutta yllättävänkin siististi tuotettu. Myöskään The Ghost Of Tom Joadin sisältämää kärkevää poliittisuutta en levyltä löydä, vaikka sen syntyyn on olennaisesti vaikuttanut ikävästi päättynyt viimesyksyinen presidentinvaali. Viiltävimmän kritiikkinsä Springsteen on – kuten usein aiemminkin – kätkenyt pinnalta vaikeammin tulkittavien kielikuvien taakse. Monia 90-luvun altenative-rockin isoja nimiä (Pearl Jam, Soundgarden, Rage Against The Machine) tuottanut Brendan O’Brien on Devils & Dustille jättänyt itsestään varsin vähän tuntomerkkejä. Sähkökitaroita (eikä juuri muitakaan sähköisiä instrumentteja) ei O’Brien lähtenyt levylle tunkemaan, vaan fiilis on pystytty pitämään halutun pelkistettynä ja intiiminä. Muutamissa biiseissä – kuten levyn ehdottomaan kärkeen kuuluvassa Leahissa – mukaan on mahdutettu sentään hieman perkussioita ja hienovaraista taustalaulua. Toimii mainiosti.

Devils & Dust on tarpeellinen käänne Springsteenin uralla. Äärettömästä epäkaupallisuudestaan huolimatta jokunen nuoremman sukupolven edustaja saattaa levyn myötä löytää yhden aikamme suurimman - ja selvästi mainettaan monipuolisemman - lauluntekijän. E-Street Bandin verevän meiningin ystävät tuskin hirveästi lohtua tästä julkaisusta repivät.