Nothing

Trent Reznor, tuo Yhdysvaltain ehkä ahdistunein industrialisti, on saanut jälleen tehtyä hieman uuttakin musiikkia. Aiemmin tasaisin viiden vuoden välein uuden pitkäsoiton julkaissut Nine Inch Nails sai venytettyä levytystaukonsa tällä kertaa kuuden vuoden mittaiseksi. Toki välissä ehdittiin lykätä markkinoille jälleen vanhempaa materiaalia parikin kertaa, mutta With Teeth on se todellinen koetinkivi joka piti ennemmin tai myöhemmin tulla eteen.

Se mikä alkujaan teki Nine Inch Nailsista niin erinomaisen innovatiivisen, oli yhtyeen kyky yhdistellä eri tyyppistä materiaalia. Musiikin palaset hajoitettiin usein raskaan industrial-rutistuksen kautta osiinsa, ja paiskattiin lopulta mitä ihmeellisempiin muotoihin. Näin siis ennen. NIN vuosimallia 2005 on kuitenkin kovasti popahtanut ja rauhoittunut versio tuosta aiemmin niin nälkäisestä ja räyhäkkäästä joukkiosta. Toki niitä vahvojakin hetkiä yhä löytyy, ja raivoisa runttaus You Know What You Are? , tanssilattioille suunnattu singleraita The Hand That Feeds sekä miltei 80-lukuisasti funkaava Only ovat jokainen kiistatta A1-luokan materiaalia. Vastapainoksi levyltä löytyy kuitenkin suorastaan täytemateriaalilta kuulostavaa tavaraa. On vaikea kuvitella että aiemmille albumeille olisi saattanut eksyä sen kaltaisia turhuuksia kuin mitä esimerkiksi puolivillainen raakile The Collector tai tylsä ruikutusraita Every Day Is Exactly The Same ovat. Pahinta on kuitenkin With Teethin kokonaisvaltainen ”helppous”, sillä siinä missä aiemmat levyt ovat olleet todellisia haasteita on uutukainen yllättävän simppeli tapaus. Kun kerran pääset levyyn sisälle (mihin ei siis kauaa mene), olet nopeasti läpikäynyt sen koko tarjonnan.

Soundillisesti With Teeth liikkuu hyvin lähellä kahta edellistä levyä, pysyen suurimman osan aikaa hyvän matkan päässä Brokenin aikaisesta raivosta ja rosoisuudesta. Saattaa olla että näistäkin sävellyksistä saadaan vielä huomattavasti enemmän irti miksausten ja versiointien kautta, mutta suhtaudun tuohonkin jo epäillen. With Teeth ei ole missään nimessä huono levy, mutta kyseessä on yhtyeen vahvan ja värikkään historian selvästi heikoin pitkäsoitto.