All Stars: Older Slower Softer

American Brothers

All Starsin toinen pitkäsoitto saapuu iloksemme kolmen vuoden odotuksen jälkeen. Se tuli vanhempana, hitaampana ja pehmeämpänä. Pääasia on, että se tuli. All Starsin poppi soi varsin moniulotteisena ja -muotoisena, vaikka perusinstrumenteilla soittopuoli pääosin hoidetaankin. Yhtye osaa sekoittaa suomi-iskelmän ja indie-rockin toimivasti yhteen niin, että iskelmällisyyden tarttuvuus yhdistyy indie-musiikin – tuon kaikenkattavan ja määrittelemättömän kategorian – kokeilevuuteen ja ennakkoluulottomuuteen.

Instrumentaalisista rautalankasävyistä ja Agents-tunnelmista (Honolulu Winter) liikutaan sulavasti Weezerin mieleen tuovaan power-poppiin (He Worships Satan). Mukaan mahtuu yksi Branded Woman -pastissi (Until You Die), suomalaisen ysäri-indien ja The Jayhawks -tyylisen modernin alt. countryn yhteen naittamista (The Eyes Of Winona), tribuutti edesmenneelle laulunkirjoittajanerolle Gösta Sundqvistille (Gö-Star), toinen osa All Starsin Scorpions-trilogialle (Meine Lovesong), Dinosaur Jr. -henkistä säröpörinää (If You Want Your Nose To Bleed), kansallispuistossa nauhoitettua lintukuoroa (The National Anthem Of Finland) ja toinen Until You Die -niminen biisi, jonka Aino Holman soittama viulu sävyttää yhdeksi levyn kohokodista. Plus kaksi muuta kappaletta. Kirjavasta biisikatraasta johtuen yhtye ei kyllästytä, mutta antaa samalla itsestään sekavan kuvan.

Suomiaksentti särähtää välillä korvaan Aki ja Meri Ala-Kokon vokaaleista, mutta se ei pahemmin häiritse. Yhtyeen sympaattisuus ei pelasta toisinaan ihan kiva -tasolle tipahtavaa toteutusta. Varsinkin sanoituksissa on ajauduttu heppoisiin ratkaisuihin ja niissä turvaudutaan liian usein tyhjänpäiväiseen lallatteluun.

Positiivinen alakulo leimaa kauttaaltaan All Starsin uusinta levyä. Tunnelma ei ole synkkä, eikä hilpeä. Se on jollain tapaa hyvin suomalaiskansallinen. All Stars todistaa jälleen kerran, että murheellisten laulujen maassa osataan tehdä kansainvälisesti mitattuna korkealaatuista vaihtoehtopoppia. Yhtye, joka ymmärtää sekä Klaus Meinen että Gösta Sundqvistin nerouden päälle, ei voi olla läpeensä paha.