Tohkasen rautahammas: Tohkasen rautahammas

Johanna

Korkeajännitys -yhtyeen raunioille rakennettu, nokkamies Mikko Tohkasen mukaan nimetty Tohkasen rautahammas soittaa groovella potkulla ja kitaranyinnällä juoksevaa suomirockia, jossa kuuluu niin Pauli Hanhiniemen yhtyeiden vaikutus kuin esimerkiksi rauhallisempi osasto Eppu Normaalia. Tohkasen tekstit kuvaavat muun muassa kolmekymppisten ihmisten päämäärättömyyttä ja jotenkin tuota ikäluokkaa henkii myös koko albumi. Pahimman nuoruuden vimman taittumisen jälkeistä, hivenen harsoista mutta silti välillä ihan säröllä rockaavaa poppia...

Seesteisesti ujeltava avausraita Matkalaulu ei oikein maistu miltään. Paitsi että kuulostaa laulun puolesta Hanhiniemeltä. Sinkkuraidaksi valittu funkysti laukkaava Kuume nousee on toki innostavampi sävellys, mutta ei oikein perusrallia ihmeellisemmäksi nouse. Pohdiskelevasta rauhasta melko mahtipontiseen hevi/sankarirokki-kertsiin nouseva Tuuleenhuutajat tarjoilee kieltämättä jotain harvinaisempaa, mutta se viimeisin niitti uupuu. Kun yksitoikkoinen ja laiska Pilvi kulkee sekä vaaniskeleva Bensaa kiukaalle eivät sen kummempia tarjoa, alkaa albumin käyrä olla laskeva. Jälkimmäisessä raidassa on kyllä samanlaista mukavaa hienostunutta juoppohulluutta kuin kotimaisessa Pavians -yhtyeessä.

Autereinen Huterat päivät ja kieltämättä kaunis kiireetön pohdiskelu Lentounia menevät samoin hiukan ohi, mutta levyn kohokohtiin nouseva Hämärän rajamailla herättää jälleen. Uneliaan kaihoisa, mutta samalla leikkisästi naputteleva maalailu voisi olla vaikka Eppujen uudelta levyltä ja siinä se slovarihitti. Seuraavana soiva Ilmestyskirjan ratsastajat on fiksusti hiukan vauhdikkaampi ralli näitten pihakeinussa istuskelujen jälkeen. Huohottaen syöksyvässä kappaleessa on ihan kiva ote, mutta ilmestyskirjan ratsastajat moposkoottereilla –kerron leikkisä ajatusrakentelu menee kyllä ensihörötyksen jälkeen hiukan kornin puolelle. Jos halutaan saada ilkikurisuutta tai virnuilua aikaan, pitäisi sen kuulua hiukan myös soitossa, joka nyt tuntuu kovin kireäilmeiseltä. Samaa kikkailumeininkiä on myös seuraavan raidan tiikerisalvaa munissa –tarinoinnissa. Jotenkin sanavalinnat eivät puhuttele yhtään...

Heleästi kaihoileva Häät lopettaa moniin suuntiin puokkoilevan albumin tyylikkäästi. Rautahampaalla on kyllä mukavan levoton sovituksellinen ote touhussaan, mutta jos tämä on kolmekymppisille suunnattua musiikkia, minä taidan olla vielä hiukan liian nuori näin kohta 28-vuotiaana. Ihan persoonallinen, mutta ei innosta.