Ryan Adams & The Cardinals: Cold Roses

Lost Highway

Ryan Adams ei ole kovastakaan yrityksestä huolimatta saanut “myytyä” itseään allekirjoittaneelle, vaikka varsinkin Gold-levyllä mies oli kiistatta kovassa vedossa. Sen jälkeistä tuotantoa on leimannut ihmeellinen päämäärättömyys ja pahimmillaan jopa epätoivoisuus. Rämpiminen kitararokin eri laidoilla, viimeistelemättömät levyt ja alentava vuoropuhelu brittiläisen rockmedian kanssa ovat murskanneet ainakin osoittain ne toiveet, jotka Adamsiin vielä viitisen vuotta sitten asetettiin.

Ryanin lahjakkuutta kukaan tuskin kiistää – ja kaikkein paras keino sen todistamiseen on juuri Cold Roses-levyn kaltaisen teoksen julkaiseminen. Nyt Adams on pitänyt supliikkinsa selvästi tiukemmalla ja keskittynyt vain ja ainoastaan siihen muusikon perustehtävään. Selvemmän fokuksen myötä Adams on kirjoittanut tähänastisen uransa selvästi kypsintä materiaalia. Musiikkia, jonka juuret löytyvät kiistatta Gram Parsonsin, Eaglesin ja CCRn kultakausista, mutta joka on kunnoittavasta asenteestaan huolimatta ehdottoman pystypäistä ja omilla jaloillaan seisovaa. Adamsin laaja-alainen musiikkihistorian tuntemus auttaa häntä väistämään ne kaikkein selvimmät kliseekuopat, joihin valitettavan useat kantrihenkisen rokin uudet yrittäjät ovat langenneet.

Cold Rosesia kuunnellessa käy myös ilmi, että tämän kaltaisen musiikin parissa Ryan Adams on kaikkein omimmillaan. Ryan, ymmärrä jo – sinä et ole sielultasi niittivöinen roku, etkä folk-balladeja sorvaava valittaja, vaan rehellisen ja (anteeksi) simppelin kantrirokin sanansaattaja. Kappaleet kuten Magnolia Mountain, Meadowlake Street ja Beautiful Sorta osoittavat että perusasioiden pariin palaaminen oli sinun paras päätöksesi sitten kiraransoiton opettelun aloittamisen. Melodioiltasi jäät vielä The Jayhawksin ja Wilcon vanaveteen, mutta suunta on ehdottomasti oikea.

Piru vie, olin jo päässyt muodostamaan sinusta vahvan ja pääosin nagatiivisen mielipiteen, mutta nyt kai joudun syömään sanani.

Kommenttien keskiarvo:

kipinahepo kommentoi 06.06.2005:

Pisteet:

Ryan on tosiaankin palannut "takaisin juurilleen". Vaikka miehen edellisiä tuotoksia onkin aika poikkeuksetta haukuttu, omasta mielestäni love is hell on varsin onnistunut paketti. Mutta nyt mennään vartailukohdissa hieman kauemmas, aikaan jolloin ryan soitteli vielä bändissä nimeltä whiskeytown lepposia ns. alt-coutry ralleja, ennenkuin soolo-ura ja ehkäpä pieni suuruuden-hulluus iski mieheen. Toki heartbraker ja etenkin gold ovat adamsin ehkä kunnianhimoisimmat (ja miksei jopa parhaat?!) albumit, mutta nyt tuntuu siltä että määrä korvaa laadun. Ryanilta taitaa tulla biisejä ihan liukuhihnalta jos kerran cold rosesin lisäksi on tänä vuonna tulossa vielä kaksi albumia. Ja missäköhän maailmoissa niissä liikutaan..? Hieman tulee mieleeni herra nimeltä Neil Young, joka myöskin on harrastanut adamsin love is helliä ja rock n roll-levyjä suurempiakin kokeiluja ja sitten taas palannut country-rockin pariin.

Ai niin, itse albumistakin pitäisi varmaan jokunen mielipide sanoa! Biisit on hyviä, ,mutta ehkä tupla-levy on hieman liikaa. Yhteen plättyyn tiivistettynä levy olisi huomattavasti toimivampi. Mutta toimii se näinkin! Seuraavan levyn soisi sitten taas ollakkin ihan jotain muuta...