Viikate: Unholan urut

Spinefarm

Viikate on havaittu hyväksi lääkkeeksi alakulosuonen kolotukseen, ja tuttu, painokkaan kaihoisa tunnelma hallitsee myös bändin viidettä kokopitkää.

Levy ei ole kuitenkaan aivan samanlainen täysosuma kuin edeltäjänsä Surut pois, kukka rintaan (2003), jolla Viikatteen konsepti puhkesi ensimmäistä kertaa...aivan, täyteen kukkaansa. Ensituntumalta hailakampaan vaikutelmaan on vaikea keksiä syitä, sillä yksikään osa-alue ei varsinaisesti petä: rautalankakitarat soivat vielä aiempaakin tyylikkäämmällä klangilla, soitto on metronomin käytön myötä huomattavasti jämäkämpää ja Kaarle hönkii edelleen kuin jöllikkämäinen mutta sympaattinen aikamiespoika, joka on juuri löytänyt sisältään taipumuksen herkkään lyyrisyyteen.

Osaltaan syytä on biisimateriaalissa, joka on kyllä tasavahvaa, mutta osin jopa urautunutta - eikä albumilla ole yhtään Leimun kaltaista pysäyttäjää. Jonkinasteista köyhtymistä on tapahtunut etenkin laulumelodioissa, ja vallankin parissa kertosäkeessä seikka on korvattu yhden sävelen hoilaukseen huipentuvilla stemmoilla. Tietyssä mielessä tuntuu jopa kuin entinen, huojuvampi ja kotikutoisempi soittotyyli olisi sopinut paremmin orkesterin kansallisromanttiseen viitekehykseen. Tätä en kyllä mene vannomaan.

Unholan urut on selvästi Viikatteen raskain ja ripein levy. Menevyys pelastaa yllättävänkin paljon, ja onhan bändin konsepti selkeästi uniikki; Kaarle ja kumppanit tavoittavat vaivatta eräänlaisen menneiden aikojen demonisen lavatanssimeiningin ilman halpisiskelmäisiä kompromisseja. Onnistuneimmaksi kappaleeksi osoittautuu loppupuolen Autuaat, jossa on paitsi eeppiset mittasuhteet, myös levyn vahvin melodinen anti.