Flylow: Bridges

Parole

Kevytgrunge tai grungepop ovat ehkä osuvimpia nimityksiä, mitä olen kuullut liitettävän 2000-luvun alkupuolella perustettuun helsinkiläisnelikkoon. Aiemmin Flylow Organisation -nimellä toimineen yhtyeen soitosta olen itse muutaman kertaan käyttänyt nimitystä hollywood-grunge. Ja Amerikkaan päin viittaa myös nimenvaihdon jälkeinen debyyttipitkäsoitto. Ei sillä, että äänityksiä on tehty New Yorkissa ja bändin jäsenten etunimet viittaavat samaan suuntaan. Pääasia eli musiikki on kuitenkin niin kuulaan melodisen kevyttä ja samaan aikaan rankkaa rokkiriffiuskottavuutta tavoittelevaa, että tuollainen amerikanhenkinen musiikillinen kaksinaismoralismi nousee mieleen. Me ollaan niitä kilttejä poikia, joita teinien vanhemmat uskaltavat päästää lapsensa keikoille katsomaan, mutta samaan aikaan ollaan pirun rankkoja, jottei rokkia kuluttava aikuinen miesvaltainen väestökään dissaa minään äitin viululapsina. Kohtuullisen hyvin tuo kaksipuoleisuus levyllä myös toteutuu, vaikka eihän tästä oikeasti rankkaa musiikkia saa tekemälläkään... Eikä ole toisaalta tarviskaan saada.

Levy alkaa semi-synkistelevällä, vaaniskelevalla rokkauksella Just A Story, jossa kitaristi Luken ja basisti Wilsonin melodiset laulutulkinnat vievät haikeaa tarinaa kivasti eteenpäin. Todelliseen ”vaaralliseen” rokkiin soitto ei oikein tahdo yltää, jotenkin maistuu hivenen hangoittelevalta, ei päästetä itseä tosissaan irti. Positiivisemmin ja heleämmin maalaileva Strange on levyn parhaimmistoa, pikkuhiljaa kasvatettava iloinen miltei slovari on edellistä huomattavasti harmonisempi ja kauniimpi sävellys. Aiemmin arvioimani singlejulkaisu Brand New Boy ei oikein sytytä vieläkään, vaikka kappale kieltämättä kasvatetaankin komeasti kerron miltei jyrkkään taustalauluun. Juokseva rokkaus toimii First Trylla, mutta jää hiukan liian pieneen rooliin. Nightmare tahtoo kummitusjupinoistaan huolimatta mennä hiukan ohi, Good Vibrationin nykivä keinutus vakuuttaa paremmin. Hassu biisi, kun ei sitten tosissaan rokkaakaan... jalka lyö tahtia kiitettävästi.

Huolimatta todella lujaa rokitusta lupaavasta alustaan Rodeo jää ehkä hiukan liikaa kuiskimaan. Silti levyn kiivainta rokitusta, toimii varmasti keikoilla todellisena nostatuksena. Akustisella kitaralla fiilistelevä Goldfire ja levyn rauhallisin, pianovahvisteinen silittely Golden jäävät hiukan sivurooliin, vaikka etenkin jälkimmäinen omassa sarjassaan ihan kelpo kappale onkin. Päätösraita Streets Of Hope loistaa komealla, taivaisiin kurkottavalla duurikitaroinnillaan ja menevyydellään. Samanlaista kiireetöntä harmoniaa kuin Strangellä. Ja sellainenhan toki puree minunlaiseeni pesunkestävään poppariin. Kokonaisuutena Bridges on ihan kelpo debyytti, vaikka positiivisempi puoli ei ehkä kovin hyvin tuekaan synkempää vaaniskelua. Tiukan keikkatahkoamisen jäljiltä Flylow lienee sen verran rutinoitunut keikkakone, että kyllä näitä kelpaa mennä livenä kuulemaan, jos sopiva sauma sattuu kohdalle.