Flylow: Bridges

Parole

Kevytgrunge tai grungepop ovat ehk� osuvimpia nimityksi�, mit� olen kuullut liitett�v�n 2000-luvun alkupuolella perustettuun helsinkil�isnelikkoon. Aiemmin Flylow Organisation -nimell� toimineen yhtyeen soitosta olen itse muutaman kertaan k�ytt�nyt nimityst� hollywood-grunge. Ja Amerikkaan p�in viittaa my�s nimenvaihdon j�lkeinen debyyttipitk�soitto. Ei sill�, ett� ��nityksi� on tehty New Yorkissa ja b�ndin j�senten etunimet viittaavat samaan suuntaan. P��asia eli musiikki on kuitenkin niin kuulaan melodisen kevytt� ja samaan aikaan rankkaa rokkiriffiuskottavuutta tavoittelevaa, ett� tuollainen amerikanhenkinen musiikillinen kaksinaismoralismi nousee mieleen. Me ollaan niit� kilttej� poikia, joita teinien vanhemmat uskaltavat p��st�� lapsensa keikoille katsomaan, mutta samaan aikaan ollaan pirun rankkoja, jottei rokkia kuluttava aikuinen miesvaltainen v�est�k��n dissaa min��n �itin viululapsina. Kohtuullisen hyvin tuo kaksipuoleisuus levyll� my�s toteutuu, vaikka eih�n t�st� oikeasti rankkaa musiikkia saa tekem�ll�k��n... Eik� ole toisaalta tarviskaan saada.

Levy alkaa semi-synkistelev�ll�, vaaniskelevalla rokkauksella Just A Story, jossa kitaristi Luken ja basisti Wilsonin melodiset laulutulkinnat viev�t haikeaa tarinaa kivasti eteenp�in. Todelliseen �vaaralliseen� rokkiin soitto ei oikein tahdo ylt��, jotenkin maistuu hivenen hangoittelevalta, ei p��stet� itse� tosissaan irti. Positiivisemmin ja hele�mmin maalaileva Strange on levyn parhaimmistoa, pikkuhiljaa kasvatettava iloinen miltei slovari on edellist� huomattavasti harmonisempi ja kauniimpi s�vellys. Aiemmin arvioimani singlejulkaisu Brand New Boy ei oikein sytyt� viel�k��n, vaikka kappale kielt�m�tt� kasvatetaankin komeasti kerron miltei jyrkk��n taustalauluun. Juokseva rokkaus toimii First Trylla, mutta j�� hiukan liian pieneen rooliin. Nightmare tahtoo kummitusjupinoistaan huolimatta menn� hiukan ohi, Good Vibrationin nykiv� keinutus vakuuttaa paremmin. Hassu biisi, kun ei sitten tosissaan rokkaakaan... jalka ly� tahtia kiitett�v�sti.

Huolimatta todella lujaa rokitusta lupaavasta alustaan Rodeo j�� ehk� hiukan liikaa kuiskimaan. Silti levyn kiivainta rokitusta, toimii varmasti keikoilla todellisena nostatuksena. Akustisella kitaralla fiilistelev� Goldfire ja levyn rauhallisin, pianovahvisteinen silittely Golden j��v�t hiukan sivurooliin, vaikka etenkin j�lkimm�inen omassa sarjassaan ihan kelpo kappale onkin. P��t�sraita Streets Of Hope loistaa komealla, taivaisiin kurkottavalla duurikitaroinnillaan ja menevyydell��n. Samanlaista kiireet�nt� harmoniaa kuin Strangell�. Ja sellainenhan toki puree minunlaiseeni pesunkest�v��n poppariin. Kokonaisuutena Bridges on ihan kelpo debyytti, vaikka positiivisempi puoli ei ehk� kovin hyvin tuekaan synkemp�� vaaniskelua. Tiukan keikkatahkoamisen j�ljilt� Flylow lienee sen verran rutinoitunut keikkakone, ett� kyll� n�it� kelpaa menn� liven� kuulemaan, jos sopiva sauma sattuu kohdalle.