Eels: Blinking Lights And Other Revelations

Vagrant

Tuplalevyn arvioiminen on aina yhtä haastavaa. Erityisen konstikas tilanteesta tulee, jos suurennuslasin alle tulee ottaa 33 kappaletta, joiden yhteiskesto kipuaa hyvän matkaa yli 90 minuutin. Käytännössä tämän kokoisesta järkäleestä voi lopullisia johtopäätöksiä tehdä vasta muutaman kuukauden kuuntelun jälkeen – parikin viikkoa on siihen vielä liian lyhyt tovi.

Mark ”E” Everettin yksinvaltaisesti johtama Eels on debyttilevystään Beautiful Freak (1996) lähtien kuulunut harvalukuisten suosikkiartistieni katraaseen. Esikoisen kanssa soittoajasta on tiivimmiin kilpaillut bändin toinen teos, Electro-Shock Blues, jonka olen muutamaan kertaan nostanut jopa omaan ”aution saaren top-kymppiini” asti. Hyvää työtä Everett joukkioineen teki mielestäni myös Souljacker-levyllä (2001, mutta muut pitkäsoitot (Daisies Of The Galaxy ja Shootenanny!) ovat kelvollisista hetkistään huolimatta jääneet etäisemmiksi.

Uutta Blinking Lights..-levyä on useissa yhteyksissä verrattu paluuksi Electro-Shock Bluesin sielullisiin maisemiin. Totta ainakin osoittain, sillä tuplan kolmestakymmenestäkolmesta laulusta luvattoman moneen on vähintään mutkan kautta ympätty kuolemaan liittyviä teemoja. Missään nimessä Blinking Lights…ei kuitenkaan ole yhtä synkkä ja lohduton trippi kuin Electro-Shock Blues – pelkästään sen mitta ja sen mukanaan auttamatta tuleva järjestelemättömyys torpedoivat samankaltaisen rakenteen synnyn. Yksittäisistä kappaleista voi johtopäätöksiä siihen suuntaan tehdä, koko albumin mittakaavassa kuitenkaan ei.

Everettin tapa tuoda kappaleisiinsa suoranaisia omakohtaisia kokemuksia, on antanut kuuntelijalle mahdollisiin päästä oikeasti kurkistamaa miehen yksityisyyden verhon taakse. Everett on aina surutta laittanut itsensä peliin ja juuri siksi Eelsin levyjen kuuntelminen on tuntunut niin välittömältä, paikoin jopa pelottavalta. Kun suurin osa musiikintekijöistä loitontaa itseään yhä kauemmas kuulijoista, tuntuu Everett kerta kerralta päästävän kannattajansa aina vain lähemmäs itseään. Suurin syy tähän on miehen uniikki biisikirjoitustyyli, mutta asiaa voi miettiä myös tekniseltä kantilta. Eelsin levyjen äänimaailma on aina ollut riisutulla tavalla rikas, mutta ennen kaikkea selittämättömän intiimi. Varsinkin kuulokkeilla kuunnellessa Eelsin musiikki tuntuu kirjamellisesti ryömivät linjoja pitkin ulos. Live-tilanteessa tämä ilmiö ei automaattisesti toistu – näin ei ainakaan ollut miehen ainoalla Suomen vierailulla, jossa kaikki tunnelmalataus hävisi jonnekin karun hiekkakentän ja massiivisen lavan välille. Pienessä ja savuisessa klubissa asia voisi olla täysin päinvastainen.

Takaisin Blinking Lights..-levyyn. Ykkös-cd:n tähtihetki tähänastisen kuuntelun valossa on ehdottomasti koukuttavan ksylofonikuvion johdattelema Trouble With Dreams, joka lienee myös yksi levyn potentiaalimmista hiteistä. Täysin toisenlaiseen tunnelmaan Eels uppoutuu esim. kappaleessa Suicide Life, jonka itsemurhateema on läpipiirissään tapahtuneiden tragedioiden myötä muuttunut Everettille jo lähes pakkomielteeksi. Niiden julkinen käsitteleminen lieneekin miehen psyykeelle kaikkein toimivinta terapiaa. Todella hieno esitys on myös heti perään tarjoiltu In A Yard, Behind The Church - tutuhkosta melodiastaan huolimatta varsin poikkeavan tyylinen kappale Eelsin katalogissa. Toisen levy terävin piikki löytyy helposti. Vastustamattomasti rokkaava ja osuvilla ”Hey!”-huudoilla ryyditetty Hey Man (Now You’re Really Living) muistuttaa että Everettin taidot eivät rajoitu mielen pimeämpien syövereiden luotaaamiseen, vaan potentiaalia löytyy myös skaalan toisesta päästä.

Parhaat analyysit Eelsin Blinking Lights And Other Revelations-tulevat vasta useiden vuosien kuluttua. Nyt, tuoreeltaan käsiteltynä, sen lopullista asemaa on mahdoton määritellä. Yksi asia kuitenkin puoltaa arvosanan antamista. Kahdelle levylle on yksikertaisesti tallennettu hyviä lauluja – ja paljon.