Elvaron: The Buried Crown

Manitou/Thundering

Ranskanmaalta ponnistava Elvaron on pukannut ulos kolmannen albuminsa. Levy pohjautuu edellisten tapaan jonkinlaiseen bändin ex-jäsenen luomaan tarustoon, ja täytyy kyllä heti alkajaisiksi todeta ettei se edelliset levyt missanneelle kyllä mitenkään avautunut. Oman kuvauksensa mukaan bändi soittaa progressiivista powermetallia, mutta kuullun perusteella ne progressiiviset elementit ovat aika vähissä eikä omia ideoita muutenkaan levitellä riesaksi asti. Ennemminkin tätä voisi luonnehtia hyvin perinteiseksi fantasiametalliksi josta valitettavasti puuttuu kuitenkin se paras terä.

Levyn alku ei varsinaisesti mitään suuria lupauksia herättele, sillä venytetyn intron jälkeen seuraava avausbiisi Warhead on varsin nihkeästi potkiva ralli. Tiedä sitten ovatko miehistönvaihdokset tehneet bändille tepposet mutta materiaali on kautta koko levyn perin vaisua ja bändin musiikillinen ulosantikin on vähän aneemista. Laulaja-kitaristi Matthieu Morandin laulutaito on kauniisti sanottuna hieman rajoittunut. Parhaimmillaan mies onnistuu sentään taikoimaan kitarastaan varsin vänkiä riffejä, mutta se ei oikein yksin riitä sillä muut bändin jäsenet eivät varsinaisesti yllä mihinkään virtuoosimaisiin suorituksiin. Parasta antia levyllä ovatkin vierailevina soittajina esiintyvien klassisten instrumenttien taitajien barokkihenkiset väliosat. Ylivoimaisesti karmeinta kuultavaa sen sijaan ovat vierailevan kosketinsoittajan Thomas Letscherin umpimähkäiset tiluttelut kitarasoolojen välissä. Pahaksi onneksi biisejä on vieläpä nähty tarpeelliseksi venyttää rasittavuuksiin asti. Ilmeisesti tällä tavoin on tavoiteltu jonkinlaista eeppisyyttä, mutta siinä ei ole kyllä onnistuttu ja pidemmät biisit alkavat toistaa itseään varsin nopeasti. Mukaan on sentään eksynyt pari ihan kelvollistakin biisiä, vaikka ne eivät kokonaisuutta pelastakaan. Levyn nimibiisillä jopa vokalisti Morand yltää kohtuullisen vahvaan tulkintaan.

Levystä jää käteen vähän sellainen olo että bändi on lähtenyt kovin tavoittein siirtämään kiekolle jonkinlaista magnum opusta, mutta lopputuloksessa on niin paljon yliyrittämisen makua ja tekemällä tehdyn oloista patsastelua että siitä tulikin hieman toisen ääripään tekele. Barokkitunnelmoinnin ja klassisen puolen kaverit näyttävät kyllä hallitsevan, mutta metallipuoli onkin sitten valitettavasti aika heikoissa kantimissa.