Novembers Doom: The Pale Haunt Departure

The End

Yhdysvaltalainen, monet myrskyt ja tyynet läpikäynyt death/dark/doom-metal retkue Novembers Doom tekee paluun tällä uutukaisellaan doomimman ilmaisun pariin, katkaisten samalla kolmen vuoden mittaiseksi venyveen levytystaukonsa. Uutta ja synkempää potkua vanhaan sotaratsuun on haettu ruotsin oman kultasormen Dan Swanön avulla, lurauttaapa kyseinen herra yhden kitarasoolonkin kiekolle.

Eeppistä tunnelmien maalailua, kimurantteja kappalerakenteita, tarkkaan hiottuja ja harkittuja yksityiskohtia sekä kestoltaan kovasti venyviä sävellyksiä. Nämä kaikki tunnusmerkit osoittavat kohti pariakin tunnettua ruotsalaisorkesteria, eikä Britannian kovin doom-nimi My Dying Bride myöskään kauas jää, jos suuntaviivoja pitää alkaa piirtelemään. Novembers Doomin eduksi on kuitenkin luettava se, että yhtye on tehnyt musiikkiaan jo niin kauan, etteivät syytökset kopionnista ole millään tavoin oikeutettuja.

Sävellykset ovat äänimaailmassaan hienostuneita ja majesteetillisiin mittoihin kohoavia teoksia, joissa kitarat saavat suuren vallan tyylille tunnusomaisten koskettimien jäädessä huomattavasti vähäisempään rooliin. Toinen juttu onkin sitten vokalisti Paul Kuhrin laulu. Novembers Doom kuuluu kirjoissani siihen ryhmään yhtyeitä, joille soisi paremman laulajan. Ei Kuhr mikään toivoton tapaus ole, mutta käsi sydämellä on sanottava että herra onnistuu suorituksellaan vesittämään paljon siitä minkä muu yhtye hienolla soitollaan saavuttaa. Erityisesti örinäosuudet ovat paikoin todella tuskaisaa kuunneltavaa. Kun kyseessä on vielä bändin ainoa alkuperäisjäsen, ei toivoa paremmasta juuri ole. Ja kylmä tosiasia on se, että nykyisellä vokalisoinnilla Novembers Doom ei tule koskaan murtautumaan genrensä korkeimmalle asteelle. No, ei auta kuin toivoa että Kuhr ottaa jossain vaiheessa laulutunteja tai panostaa entistä enemmän puhtaaseen vokalisointiin.

The Pale Haunt Departurelta löytyy joitain todella hohdokkaita hetkiä, kuten vaikkapa kolmantena soiva Autumn Reflections jolla laulutkin menevät (lähes) nappiin. Myös loppupuolella kuultava, Katatonia-henkinen Through A Child’s Eyes herkistelee todella kauniisti. Kokonaisuutena levy ei kuitenkaan saavuta osiensa summaa, ja yhtye tuntuukin hetkittäin yhä haparoivan pahasti pimeässä ilman oman vision luotsaavaa valoa.