Julkaistu: 04.04.2005
Arvostelija: Ilkka Valpasvuo
Hassusti nimetty kolmevuotias vantaalaisnelikko veivaa iloisen energistä skeittipunkia, jossa rempseän runttaavat raidat kulkevat käsi kädessä melankolisempien maalailujen kanssa. Jossain No Shamen ja The Odorantsin välimaastoissa surffaileva bändi nostaa hymyn huulille. Bändin kolmas ja samalla ensimmäinen laajemmalle kansanosalle suunnattu omakustannelevy alkaa vauhdikkaasti, pienellä kosketinvetoisella ska-kuviolla rullaava Downtown Neonlights etenee sulavasti ja rennosti. Särökitaramaalailu ja mukavan suoraviivainen laulu täydentävät tiukasti paahtavaa rytmiryhmää. Happiness On TV on sillä lailla hyvällä tavalla lähellä Good Charlottea, biisi on siis häpeilemättömän koukukas ja tarttuva. Junnaava kitarakuvio ja hymyilevä kerto täydentävät hyvin toisiaan.
The Apes Of Planet rykii huohottaen pikakelauksella, komealla kitarakuviolla vievä melankolinen Breakout esittelee bändin seesteisempää ja juurevampaa osastoa. Hyvin nelikko hallitsee myös rauhallisemman maalailun, vaikka aika tiukastihan se tahti tässäkin kulkee. Levyn tähtihetkiin täytyy nostaa No Shame- tyyppinen kimppahoilotus Guns, takuuvarma livehitti. Hetken huoahdustauon tarjoilee mollihölkkä Sunday School, hienovaraisesti annostellut synamausteet tuovat mukavasti monipuolisuutta soundiin. Lucky Dayllä synätiluilua yhdistetään menevämpään kokonaisuuteen ja naisäänen taustalauluun, melko mainiolla kaavalla. Seesteisyyden ja ripeyden yhdistelmä kompastelee hivenen Movella, jotenkin tuntuu kuin kappale ei oikein osaisi päättää ollaanko tässä nyt menossa vai meinaamassa?
Puhaltimilla maustettu menevän melankolinen keinuttelu Passions kulkee jo aika lähellä esimerkiksi Damn Seagullsia, kiireetön mutta samalla juokseva rokkiraita vakuuttaa kypsyydellään. Ihan samaa otetta ei ole Everything I Wantilla, komeasta huudatuksesta huolimatta. Täysin muusta materiaalista poikkeava raita on päättömästi hilluva rock’n’roll-nykäisy Cosmonaut Spartacus And Me. Päätösraita Plastic Icons molleilee vauhdikkaasti, mutta hivenen sorrutaan hötkyilyyn. Ei niitä melankoliamaalauksia aina tarvitse tuutata apinan raivolla... Vaikka levyltä löytää myös rosoisuutta ja hivenen heikosti taittuvaa englanninääntämystä, eivät moiset kyseisessä musiikkityylissä juurikaan häiritse. No, eivät ainakaan minua... Pääasia eli tarttuvien biisien rakennustaito herroilla kuitenkin jo on. Kun bändiä ei (jos ei muuten, niin nimestä johtuen) ole helppo unohtaa, voi bändiltä jatkossa odottaa vaikka mitä. Itse olisin ehkä tiivistänyt kokonaisuutta hieman, mutta monia hyviä hetkiä DN&PI –levyltä silti löytyy.
Vantaalaisnelikko veivaa menevän ja melankolisen välillä vaihtelevaa skeittipunkkia.
Kotisivut: www.welovehasselhoffs.cjb.net
(Päivitetty 04.04.2005)
Kommenttien keskiarvo:
