Geffen

Vaikka Beckiä pidetään yleisesti arvaamattomana artistina, on hän jo lähes vuosikymmenen ajan toteuttanut musiikkinsa julkaisemisessa selvää kaavaa. Grooven Odelayn perään mies julkaisi akustisvoittoisen Mutationsin. Sitä seurasi epätasainen bilelevy Midnite Vultures, jonka jälkeen oli taas aika rauhoittua Sea Changen parissa. Ei siis ole vaikea arvata millä linjoilla uunituore Guero pyörii.

Mutta siitä viis. Kaikki Beckin teokset (varhaisia pienkustannehäröilyjä ja Midnite Vulturesia) lukuun ottamatta ovat osoittautuneet ankaraakin tarkastelua kestäviksi levyiksi, eikä Guero ole tässä suhteessa poikkeus. Aikansa se kuitenkin ottaa. Parin ensimmäisen kuuntelukerran perusteella Guero tuntuu jumittavan pelkällä tyhjänkäynillä, sillä huolimatta hienosta soundimaailmasta ja Beckin aina niin kekseliäistä teksteistä, biisimateriaali ei vaikuta ihan niin priimalta kuin miehelta voisi olettaa. Hyvä merkki kuitenkin on, että levyn ensimmäiset kiinnekohdat löytyvät nopeasti; vallaton Qué Onda Guero ja pidätelty, mutta mehukas Black Tambourine ovat parasta rytmi-osaston Beckiä sitten Odelayn. Ja se ei ole kovin vähän se. Kappaleet antavat kuulijalla myös selvät viitekehykset siitä millainen albumi käsissä on – jos Beckin yhdestäkään pitkäsoitosta voi mitään ydinmehua loppujen lopuksi edes puristaa.

Guero merkitsee Beckille paluuta vanhan tutun Dust Brothers-tuottajakaksikon siipien alle. Tuottajan tehtävien määritteleminen on vaikeaa (usein jopa mahdotonta), mutta Dust Brothersin valtuudet ja oikeudet muokata Beckin musiikkia tuntuvat ylittävän kaikki nämä raja-aidat. Toisin sanoen – tiimin merkitys levyjen syntyyn on lähes verrattavissa itse artistin luovaan panokseen. Dust Brothers on paitsi synnyttänyt Gueron soundin, se on myös antanut vahvan panoksensa biisinkirjoitusprosessiin. Levyn kappaleista vain kaksi (Broken Drum ja Farewell Ride) ovat sataprosenttisesti Beck Hansenin kynästä lähtöisin. Huomattavaa on, että ensimmäisen sinkkuvalinnan, E-Pron takaa löytyy myös kollaboraatio – yhdessä hiphopin pioneerien Beastie Boysien kanssa.

Vaikka alku ei luvannutkaan kovin hyvää, kannattaa Gueroon ehdottomasti tutustua – myös (tai varsinkin) niiden, joille Beck on vain hieman etäiseksi jäänyt hahmo jossain popmusiikin äärilaidalla. Helpoin tapa tutustua Beckiin se ei ole (sitä varten on Loser ja Where It’s At), mutta harvoinpa mikään helppo on oikeasti kestävää.