Julkaistu: 07.04.2002
Arvostelija: Janne Kuusinen
Columbia
Amerikan Rautavaara täytti 26.2.2002 70 vuotta, ja sen kunniaksi on pykätty tupla-CD:llinen miehen hittejä. Jottei totuus unohtuisi. Kansivihko keskittyy pelkkiin onnentoivotuksiin ja ylistyksiin, paljasta faktaakin olisi ollut kiva lukea, vaikkakin Henry Rollins kiteyttää mielestäni aivan loistavasti: “In an age of pro-tooled music and pitch-corrected vocals, he is the genuine article”.
Kerrattakoon vielä siis, että Cash ei laula puhtaasti, mutta kerrankin herkkäkorville voi nauraa: tässä tapauksessa jutun jujuina ovat uskottavuus, rehtiys, highwayman- ja rehtisovinismimeininki, kolme sointua, rokkenroll! En myös malta olla nostamatta esille Cashin taipumusta ylittää tyylirajoja, mitä ei voi väheksyä myöskään muiden elämää suuremmiksi artisteiksi nousseiden, mm. Baddingin, Beatlesin, ABBAn, Elviksen tai M.A.Nummisen kohdalla. Ja kun ylittää tyylirajat, ylittää myös sukupuoli ja -polvirajat jne.
Tulen muistamaan alkuvuoden 2002 aikana, jolloin Johnny Cash oli pieni trendi. Lehdetkin puffasivat kivasti ihan Hesaria myöten. Kerrankin hyvä muotivillitys: toivottavasti Cashit jäävät mahdollisimman monen levyhyllyyn pysyvästi.
40 raitaa käsittävät Cashin uran ajalta 1955-1993. Balladeja, vankila-liveä, junalauluja, gospelia, patriotismia, kokeilua U2:n Bonon kanssa. Esiin nousee väkisinkin kokoelmien arvostelemisen problematiikka. Antaako arvosana kappaleiden mieluisuuden mukaan vai sen mukaan, miten kattavasti kokoelma esittelee artistin tuotannon? Etenkin yllämainittu kokeilu The Wanderer herättää ristiriitaisia tunteita: puristien mielestä Cashin ääni ei sovi synamattojen ja kuusnelossaundien sekaan, mutta toisaalta kappale voi herättää joillakin valveutumattomilla nuorilla Cash-innostuksen, jolloin piisin olemassaolo on ainakin jotenkuten perusteltu. Joitakin taas voivat nykyistä maailmantilannetta vasten ärsyttää Cashin Amerikka-ylistykset, mutta mielestäni ne pysyvät kyllä aisoissa: saahan ihminen kotimaastaan laulaa. Ei Cash mikään Wayne tai Reagan ole.
Levyiltä löytyvät mm. ikisuosikit I Walk the Line, The Rebel-Johnny Yuma, Ring of Fire, Orange Blossom Special, Jackson, Folsom Prison Blues ja A Boy Named Sue. Viimeksimainitun piisin sensuuripiippiä ei kaikkien näiden vuosien jälkeenkään ole saatu poistettua, mille annan kyllä miinuksen.
Jotkut saattavat ehkä jäädä kaipaamaan Night They Drove Old Dixie Downia tai Bonanzan tunnuskappaletta. Aina ei voi voittaa. Mutta kuitenkin. Jos ostat tänä vuonna yhden Best of-kokoelman, niin suosittelen tätä. Sitä paitsi saat June Carterin kaupan päälle!
Kommenttien keskiarvo:
