The Kills: No Wow

Domino

Varmin tapa saada The Kills-kaksikko vittuuntumaan, on nostaa esille nimeltä mainitsematon detroitilainen punavalkoisiin kostyymeihin verhoutuva akti. Niin, ymmärrän ärsyyntymisen, mutta vaikeapa No Wow-levyä kuunnellessa on pitää nuo mielleyhtymät pois päästä – niin lähellä bändien ilmaisu toisiaan kulkee. Erot tulevat esiin lähinnä lahjakkuudessa - siinä missä Jack sorvaa toinen toistaan parempia kappaleita, pääsee tämä lontoolais-floridalainen kaksikko hädin tuskin keskinkertaiselle tasolle.

Jos jollekin jäi epäselväksi minkälaisesta musiikista on kyse, voi esiin nostaa laatusanat: primitiivinen, riisuttu ja hetkittäin jopa brutaali. Usein tämänkaltaiset lo-fi-rypistykset ovat saaneet arvioissaan synninpäästön pelkän tinkimättömyytensä vuoksi (myönnän, olen syyllistynyt siihen itsekin), mutta nyt ei uppoa. Ei sitten millään. The Kills on liikkellä aivan liian heiveröisillä aseilla. Jos soitinarsenaali koostuu rikkaimmillaankin nakuttavasta rumpukoneesta ja matalia tasoja rakastavasta särökitarasta, tulisi kappalemateriaalin olla vähintäänkin vahvaa a-tasoa. Nimimerkkien W ja Hotel muodostama The Kills ei siihen veny kertaakaan. Ja sen on laadun takeena pidetyn Domino-merkin bändille varsin vähän.

Jos tykkäät No Wow-levystä, kuulut takuuvarmasti jompaankumpaan seuraavista ryhmistä; hyllystäsi löytyy useampi Patti Smithin livelevy ja rakastat intohimoisesti kaikkea mitä New Yorkin underground-skenestä 70-luvun lopulla tuli. Tai sitten luet suurennuslasin kera kaikki uudet brittiläiset musiikkijulkaisut ja kaiken lisäksi uskot mitä niissä kirjoitetaan.