Doves: Some Cities

Heavenly

Manchesterilainen Doves ei tee huonoja levyjä. Bändin kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa, Lost Souls (2000) ja The Last Broadcast (2002) ovat kiistatta kuluvan vuosikymmenen brittirockin kulmakiviä, joissa kulminoituvat upealla tavalla kiistaton melodiavainu ja trioksi hämmästyttävän laaja-alainen sointi. Itseäni on Dovesissa kiehtonut myös se piirre, että bändin jäsenet ovat sataprosenttisesti antaneet musiikin puhua puolestaan – he eivät ole lähteneet kuluttamaan lärvejänsä lehtien sivuilla, vaan ovat suosiolla pitäneet matalaa profiilia ja tervettä ”jokamiehen”-asennetta. Käsi ylös, joka oikeasti muistaa edes miltä bändin laulaja Jimi Goodwin näyttää?

Luonnollisen linjansa löytäneet yhtyeet harvoin muuttuvat radikaalisti. Näin on myös Dovesin tapauksessa. Some Cities on yleisilmeeltään hivenen rosoisempi kuin bändin aiemmat tuotokset, mutta mitään negatiivisessa mielessä hätkähdyttävää ei levylle ole eksynyt. Dovesin levyjen arviominen on kriitikoille siinä mielessä epäkiitollinen tehtävä, etteivät niiden kiemurat aukene viidennellä tai edes kymmenennellä kuuntelukerralla - oikeastaan ainoa bändin kappale, joka on itseeni kerrasta kolissut, oli debyytin majesteettinen Here It Comes-single. Muu Doves-tuotanto on paljastanut salansa vasta syvemmän tutkailun jäljiltä. Usein ne kappaleet, jotka ovat alkuun vaikuttaneet himpun verran lakonisilta tai junnaavilta, ovat osoittautuneet kirkkaimmiksi helmiksi. En usko, että asia olisi Some Cities-levyllä toisin.

Some Cities on kenties haastavin, mutta samalla myös yhtenäisin Doves-levy. Sen tunnelmaa leimaa brittiläiselle musiikille epätyypillinen surumielisyys, joka on mielestäni läheisempää sukua slaavilaiselle melankolialle kuin angloamerikkalaiselle music hall-perinteelle. En tiedä, virtaako Goodwinin ja Williamsin veljesten suonissa ripaus pohjoismaista verta, mutta oman kotimaassaan Doves on vähintäänkin outo lintu. Hyvällä tavalla, tietenkin.