Ryko

Josh Rouse on ehdottomasti yksi lahjakkaimmista ja tuotteliaimmista nuoremman polven lauluntekijöistä. Nashville on jo miehen kuudes pitkäsoitto, mutta levyjen laatu ei ole tiukasta tahdista huolimatta mitenkään hälyttävästi notkahtanut. ”Levy per vuosi”-tahtiin osataan suhtautua ilmeisen hyvin myös Rousen levy-yhtiössä, onhan Ryko tunnettu perinteitä ja taiteellisia päämääriä kunnioittavasta asenteestaan. Tässä puljussa eivät taloudellisen velvoitteet aja sisällön edelle.

Kuten levyn nimestäkin voi päätellä, Rouse on hyvin historiansa opetellut lauluntekijä. Neil Young, Gram Parsonsin ja Paul Westerbergin vaikutusta miehen musiikkiin ei voi aliarvioida, eikä Rouse tätä seikkaa ole missään vaiheessa kieltänytkään. Hieman uudemmista nimistä Joshin hengenheimolaisiksi voi ainakin tämän levyn perusteella laskea mm. Wilcon ja The Jayhawksin, joiden musiikista paistaa saman kaltainen rakkaus 60/70-lukujen klassisia popmelodioita kohtaan. Joissain arvioissa Rousen selkään on myös yritetty lyödä kevyttä kantrileimaa ja pienellä varauksella väitteen voi nielläkin. Siltä pohjaltahan kaikki juureva pohjois-amerikkalainen musiikki loppujen lopuksi ponnistaa.

Nashville on pienimuotoinen levy. Vaikka Rousen taustalle on koottu täysimiehinen bändi, on levyn tunnelma vahvasti akustis- ja mollivoittoinen. Rujommalla toteutuksella ja astetta vahvemmalla biisimateriaalilla vertailut Bruce Springsteenin Nebraskaan eivät olisi täysin vailla totuuspohjaa. Nyt levyissä on paikkaa kuvaavan nimen lisäksi yhteistä vain jalat maassa seisova lähestymistapa ja oivasti käytetty huuliharppu. Lisäksi muilta osin hieno Winter In The Hamptons-biisi on menty pilaamaan aina yhtä ärsyttävällä ”Pap pa daa daa”-kertosäkeellä. Tähän ei Bruce, Neil tai Gram olisi sortunut.