Ranch

Olen lukenut Peer Güntin paluulevystä nyt puolenkymmentä arviota, ja kaikissa on mainittu suunnilleen samat asiat: bändi soittaa kuin ei olisi kymmenen vuoden levytystaukoa pitänytkään; Twist Twist on hauska veikko ja oiva rumpali; kappaleet jytäävät, vaikkei joukossa olekaan Backseatin tai Bad Boys Are Heren kaltaisia klassikoita; ennen olivat veneet puuta ja miehet rautaa jne. Ja niinhän se on: ränttätäntän pyhien perusasioiden äärellä olisi suorastaan moukkamaista puhua uudistuksista tai muista kalvosulkeisiin verrattavista tylsyyksistä.

Ketään tuskin yllättää, että Peer Güntin levyllä on yksitoista boogiepohjaisen hard rockin kisällinäytettä. Yllättävin levyyn liittyvä seikka onkin, kuinka vinhaa keikkatahtia jo pitkään ylläpitänyt ´Günt on malttanut soittaa pelkkiä vanhoja standardeja näinkin pitkään. Albumi lieneekin syntynyt täyttämään yhtä lailla yleisön kuin bändin omiakin tarpeita. Nikin sävellykset kuulostavat niin luontevilta, että tuntuu kuin ne olisi nauhoitettu suunnilleen saman tien, kun riffit ovat putkahtaneet mieleen. Toisaalta tämä on myös heikkous, sillä ahkerammalla työstöllä jälki voisi olla vieläkin vakuuttavampaa. Mutta puhuttaisiinko sitten enää Peer Güntista?

Tatuoimattomien ja lävistämättömien rock-veteraanien ryskäys toimii kotikuuntelussakin, mutta keikalla ja/tai laitamyötäisessä tehoon voi lisätä surutta parisataa hevosvoimaa lisää. Yhteensoittohan bändillä toimii niin saumattomasti, että treeneiksi riittää soundcheck siellä, toinen täällä. Minulle läheisimpänä 'Günt -levynä pysyy silti edelleen Good Girls Don't..., jonka pelkkä kansikuva toimi ala-asteikäiselle syntisen rock-elämän peruskurssina.