Jokaisella kriitikolla tulee hetki, jolloin joutuu arvostelemaan oman tuttunsa levyn ja virkauskottavuutensa nimissä siihen on suhtauduttava mahdollisimman objektiivisesti. Ei saa suosia ja kritiikkikin on on tehtävä niin, että se ei loukkaa. Lisäksi kyseessä on levy, jonka genreä en tunne kovin hyvin, enkä löydä sopivia vertailukohtia. Koitan nyt silti.

Käsissä on Kreep Ensemblen levy, paperikansissa ja yksinkertaisen tyylikkäässä asussaan. Kieli on suomi, mutta tiedän, että laulua en tule kuulemaan paljoakaan. Ensimmäinen raita iskee rauhallisesti ja tuo mieleen monet suuremman luokan ambientlevyt mahtipontisella tunnelmallaan. Myös kömpelön möreä artikulointi avauksessa miellyttää, kentien omien pop-tottumusten takia. Levyn vokaaliosuudet jäivätkin sitten aika lailla siihen. Pääasiallisesti jazzpohjainen äänimaailmojen maalailu tarjoaa enemmän koukkuja kuin ennalta ajatellen voisi kuvitellakkaan. Eeva-Lotta Niemen syntikka, Daniel Hjerpen aina-niin-mahtavat rummut, Jukka Kajánin ajoitukseltaa mahtavat bassokuviot ja Kalle Aution mainiot kitarat nostavat tunnelman aika ajoin upealle tasolle. Parhaimmillaan levy on jazzkohtien välillä, jolloin mieleen tulee jokin tekemätön pop-mestariteos.

Varsinkin levyn loppupään Linja-automatka halki pippurimaan, Tylsistymän ikävä ja Alamäki kovin kuoppainen ovat mieleeni. Edellä mainitun jälkeinen 16 minuutin paussi tosin ärsyttää, etenkin koska sen jälkeen lähtee liikkeelle varsinainen anti-kliimaksi. Jatsittely ilman varsinaista pointtia tai kohotusta. Se laskee tähdet alle neljän, joka sekin on paljon, mutta ansaittua. Huonosta levystä ei missään nimessä ole kyse, joten kannattaa ehdottomasti kuunnella mistä on kyse.