• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

Yö: Kuolematon

Poko

Mainoskampanjan sävyn ja levyn nimen perusteella luulin, että Yön uusi levy olisi kokoelma. Kyseessä on kuitenkin studiolevy, jonka nimi kertoo paljon paitsi kunnianarvoisan patetiaprikaatin nykyasemasta Suomessa myös yhtyeen suhtautumisesta itseensä ja musiikkiinsa. Jälleen ollaan vakaalla ja vakavalla, joskin hieman tosikkomaisellakin asialla. Miehisen tuskan simultaanitulkkina! Tuomitun rakkauden tilintarkastajana!

No, pelkkä nimihän ei vielä levyä tee, oli se sitten kuinka mahtipontinen tai osoitteleva hyvänsä. Sen kiusallisempaa onkin, että ainakaan minun korvissani albumilla ei mitään asiaa kuolemattomien joukkoon, ei edes Yön omalla asteikolla. Tuotos on kyllä ns. takuutavaraa, josta fani kyennee poimimaan kiinnekohtia, mutta minun mielestäni levyn ongelma on juuri sen turvallisuudessa. Musiikki ei kuulosta hetkeäkään vapautuneelta, mielenkiintoiselta tai stimuloivalta. Kaiken lisäksi iskelmävaikutteet on nostettu pintaan suorastaan räikeästi - seikka, jota pari särökitararaitaa ei muuta suuntaan tai toiseen.

Biisintekijäjoukko on Yölle tuttuun tapaan laaja: Kuolemattoman krediiteistä löytyvät mm. nuoren polven iskelmärock-heput Petri "Levoton prinssi" Munck ja Juha "Mitä silmät ei nää" Tapio, vanha tuttu Pauli Hanhiniemi sekä tietenkin Jussi Hakulinen, joka on rustannut levylle viisi kappaletta. Arvostan Hakulisen taitoja melko lailla, mutta säästöliekillä tuntuu hänkin kappaleita väsänneen. Siltikin miehen monitahoisemmat sanoitukset erottuvat levyn muiden loppusointutilitysten rinnalla edukseen. Lienenköhän muuten täysin paitsiossa mielipiteineni Rakkaus on lumivalkoinen -hitin todistusvoimasta? Minusta kun kyseessä on sietämätön rock-virsi, jonka vertaaminen Joutsenlauluun lähenee pyhäinhäväistystä.

Navetan lihavinta lehmäähän tässä tavallaan lypsetään, ja tietyssä mielessä Yö täyttää kiistattoman yhteiskunnallisen tarpeen tekemällä kappaleita, joita voi nyyhkiä laskuhumalassa. Samaan kategoriaan asettuvat myös osaksi Yön imagoa muodostunut "työn" mytologisointi ja sen saavuttama vastakaiku. Mutta kuinka aitoa ja rehellistä on tukeutua kliseisiin? Mielenkiintoista olisikin pohtia, miksi Yö on juuri nyt suositumpi kuin koskaan? Vuoden 2001 kokoelman ja edellisalbumin luomassa nosteessahan uusikin albumi saavutti platinarajan suunnilleen jo ennakkotilausten perusteella. On huolestuttavaa, jos ja kun isot joukot samastuvat tällaisiin luovuttamisen, eron ja stimulantteihin hukutetun tuskan kansallislauluihin.

Todettakoon vielä, että parhaimmillaan melankolia ja synkkyys ovat voimakkaita ilmaisutapoja, joista voi vallankin musiikissa saada katarttista voimaa. Omasta puolestani olen kuitenkin iloinen siitä, kuinka voimakkaasti koen eroavani Yön tämänhetkisestä sanomasta, olevani eri sukupolvea. Haluan kokea iloa, toivoa, elämää! Kuolemattoman kuuntelemisesta tulin sen sijaan lähinnä masentuneeksi. Ero on huikea vaikkapa Myrskyn jälkeen -levyyn, joka antoi minulle lapsena kaikessa pateettisuudessaankin toivoa ja merkityksen tuntua.

Kommenttien keskiarvo:

Nimetön kommentoi 24.02.2005:

Pisteet:

Mielestäni Yön ja samalla koko Suomirockin paras levy ikinä on vuonna 1983 julkaistu Varietee. Vaikka tulisi kuinka monta Joutsenlaulua tai Rakkaus on lumivalkoista, en aio mielipidettäni muuttaa. Enkä voisikaan. Mutta nyt uudella levyllään Kuolematon, on Yö lähempänä Varieteeta kuin uskoisikaan. Olin valmis kuuntelemaan levyä samaan tapaan kuin sen edeltäjääkin: tiedossa tuttua ja turvallista, ”isoa Yötä”, jossa on vähän keski-ikäistyvää rockia ja paljon paatosta. Mutta kuinkas kävikään. Kitarat ja Ollin äänen nuoruus yllättivät takavasemmalta. Levyn saatuani en laskenut sitä käsistäni tai siis cd-soittimestani kolmeen päivään. Kyllähän levyltä löytyy vähän sitä iskelmähköistä rockia (kuten nimibiisi) ja paatosta (kuten sinkkubiisi Rakkauden vahvistama), mutta myös paljon muuta. Ja se muu on kuin jatkoa Varieteelle.



Avausraita hämää alussa hauskalla humppakompilla, mutta kertosäe kertoo jo ihan jostain muusta. Tarttuva melodia ja Jussi Hakulisen tutut koskettavat sanat johdattavat tietä uudelle loistavalle Yön levylle. On suuri onni tälle niin tälle bändille kuin koko rocklyriikalle, että Hakulisen ja Yön polut ovat jälleen muutama vuosi sitten kohdanneet. Tällä levyllä Jussi palaa bändiin myös yhden biisin verran solistiksi. Nousevan auringon valoon on Jari Latomaan sävellys ja Jussin oma sanoitus. Biisi sinänsä ei poikkea levyn linjasta. Ehkä laulajat ovat tyylillisestikin lähentyneet vuosien saatossa. Jokainen saa rakastaa ja Pettävällä jäällä ovat sitä rockaavampaa Yötä, jota fanit ovat peräänkuuluttaneet jo muutaman levyn verran.



Levyn päättää balladi Yhden yön tarinat, jota kuultiin keikoilla jo viime vuoden puolella. Rauhoittava lopetus hienosti rockaavalle levylle. Teksti kuvaa hyvin orkesteri-Yön tarinaa: ”Sillä laulujen tie, minut kauaksi vie ja sen ilon koitan säilyttää.” Ilo on säilynyt, vaikka paljon on ehtinyt tapahtua bändin lähes 25 vuoden historian aikana. Lisää lauluja ja niiden tuomaa iloa toivoo allekirjoittanut.