Nick Arse & The Arsenicks: Kamara

Jylhässä progerockissa on monia ansakuoppia. Syvimpiä ja pettäväreunaisimpia niistä on musiikin puuduttavuus, johon helposti johtaa liiallinen tosikkomaisuus. Ylipäätäänkin jo sanojen proge ja jylhä käyttäminen samassa lauseessa asettaa kokonaisuuden valmiiksi kiikkerälle pinnalle. Hymähtelyä herättävästi nimetty Nick Arse & The Arsenicks uskoo näiden asioiden parissa painivaan musiikkinsa sen verran lujasti, että yhdeksän vajaasta neljästä melkein yhdeksään minuuttiin vaihtelevaa kappaletta sisältävä Kamara on komeasti koottu omakustanne.

Avausraita Jälkikirjoitus sukeltaa juuri tuohon mahtipontisuuden hetteikköön komealla voltilla, taittaen. Raskaalla säröllä junnaten pyörteilevä kitarointi, sankarilliset kosketinjuoksutukset ja jylhä paatos nostavat meikäläisellä lähinnä niskakarvoja pystyyn. Kuulaat jousiosiot täydentävät mahtipontisuus-shokkihoidon ja olo on vajoamassa masennukseen. Toivottavasti tässä ei ole koko totuus, sillä moinen jylhyydellä mässäily ei ole todellakaan meikäläisen ruokavalioon kuuluva alkupala. Onneksi heti perään rauhallisemmin vaelteleva Keveyden sietämätön olemus (voi että näitä nimiä!) tuo tarvittavaa keveyttä ja jopa herkkyyttä keitokseen, unohtamatta kuitenkaan meneviä paahto-osuuksia tai ”ylevämielisyyttä”. Mieleen nousee hetkittäin Absoluuttinen Nollapiste, joka saa harkitsemaan jopa santsaamista. Sanoituksissa ainakin pyritään melko syvällisiin pohdintoihin ja muutamat kielikuvat aiheuttavatkin pohdintaa. Paikoin taas tuntuu menevän aika lailla jonnekin ihan vieraisiin sfääreihin.

AbNo-maailmoissa jatkaa kauniilla koskettimillaan ja viulullaan vakuuttava Suuret, viisaat, hiljaiset, samaa serkusparvea on myös miltei hilpeästi hölkkäävä Sinunkaupat. Parhaimmillaan Arsenikit tuntuvat olevan noissa hieman herkemmissä rullauksissaan, tosin jos sellainen musiikinala kuin heviproge kuulostaa innostavalta, on viisikolla sanansa sanottavana aiheesta. Hiipivä Kadotan otteeni ei kosketa ironiallaan, instrumentaali Aivofilmiä surffailee toki menevästi, muttei liikauta. Ja kun nuo loppupuolen biisit vielä alkavat liikkua siellä kuuden minuutin pidemmällä puolella, alkaa välillä jo kohonnut innostus laskea. Pientä nostoa saa aikaan Vilpitöntä pahaa -biisin kiireettömien kauniiden elementtien ja ”jyystö” –osioiden sulava yhteentörmäys. Myös päätösraidan saksofoni on mukava lisä. Kokonaisuuden puolesta täytyy silti todeta, että vaikka tuollaisia vaihtelevia ja moniosaisesti rullaavia tutkielmia on varmasti mukava soittaa, on kuuntelijan osa harmaampi. Eikä kaikkien biisien toki tarvitse olla sitä perinteisen pop-formaatin kolmea ja puolta minuuttia. Kotimaisista proge-elementtien hyödyntäjistä Nollapisteen ”pelasti” pop-elementtien taitava käyttö, YUP taas onnistui maustamaan rankkaa surffailuaan kierolla ironialla. Omalla vaelluksellaan Arsenikit ovat ihan taitavia ja näkemystäkin löytyy, mutta en minä ainakaan silti taida tätä tehokuunteluun kaivata. Kieltämättä alkaa puuduttaa...

Kommenttien keskiarvo:

annikainen kommentoi 20.02.2005:

Pisteet:

tykkään levystä ja se leytyykin levyhyllystäni. suuri miinos pijille siitä, että levyllä biisien tempo on paljon hitaampi kuin keikoilla. se on surku, keikat on loistoja :)